Viime syksynä Kvemo Larsin rajanylityspaikka Venäjään kuuluvan Ingušetian ja Georgian rajalla pomppasi kansainvälisen median valokeilaan. Uutiskuvissa näkyi jopa kymmenien kilometrien mittaisia autojonoja, kun venäläiset pakenivat liikekannallepanon julistamisen jälkeen omasta maastaan. Georgiaan venäläiset pääsevät ilman viisumia, ja niinpä maan pääkaupunki Tbilisi pursuili lokakuussa venäläisiä.
Tunteet ovat alkaneet kuumeta Georgiassa, joka kävi 2008 tappiollisen sodan Venäjää vastaan, mutta maan hallitus ei aio sulkea rajaa: kauppasuhteet Venäjään ovat taas nykyään tiiviit.
Pohjois-Georgian vuoristomaakunnissa Tushetissa, Khevsuretissa ja Kazbegissa kansainväliset jännitteet eivät juuri näy. Tämä on seutua, jota venäläiset klassiset kirjailijat Puškin, Lermontov ja Tolstoi ovat legendarisoineet ja josta moni länsimaalainenkin kirjailija Hamsunista Steinbeckiin on kirjoittanut. Eikä ihme: kun liikkuu näillä vuorilla, aistii selvästi ajan kerrostumat keskiaikaisissa rakennuksissa, ihmisten puheissa ja muinaisissa, yhä jatkuvissa perinteissä. Esimerkiksi Khevsuretissa miehillä oli tapana käyttää rengashaarniskaa vielä 1930-luvulla. Tuntuu, että nykyiset tapahtumat ovat vain pintakuohua jossain alkuajoista asti kulkeneessa tarinassa.
Ikään kuin se olisi tapahtunut eilen, kun vuorten yli raahautui pakolaisia toisen Tšetšenian sodan aikana 2000-luvun alussa. Varhaisista neuvostoajoistakin vaikuttaa olevan vain tovi. Eikä antiikin aikakaan niin kaukana ole, sillä seudulla uhrataan jumalille yhä samoin kuin silloin.
Maailman vaarallisin tie
Tushetin tie mainittiin 2010-luvulla kansainvälisissä julkaisuissa ”maailman vaarallisimpana tienä”, mutta nyt tietä on onneksi parannettu. Hiekkatie syöksyy serpentiininä vuorten rinteitä yhä ylemmäs. Samaa reittiä kulkee sähkökaapeli Tushetiin. Tiessä ei ole kaiteita, ja sen reuna on vain puolentoista metrin päässä liikkuvasta autosta: pudotusta saattaa olla satoja metrejä.
Välillä vuoristopuro ryöppyää yli tien: ajamme pärskyen läpi.
Tien sivussa näkyy toisinaan ristejä ja muistopaasia. Niitä on pystytetty paikoille, jossa onnettomien auto on syöksynyt tieltä alas rotkoon. Pimeällä tai sumussa ajettaessa tie on yhä vaarallinen.
Abanon solaan (2826 m) noustessa ison Kaukasuksen lumihuiput kohoavat esiin. Vuorilla on kylmä, vaikka laaksoissa vielä helle heilimöi.
Tushetissa Omalon (1880 m) ja Dartlon (2000 m) kylissä hirnuvat hevoset, lehmät ammuvat ja lampaat määkivät. Kyliä reunustavat muinaiset puolustustornit eli koshkebit. Keväästä syksyyn täällä paimennetaan karjalaumoja ja otetaan turisteja vastaan. Kaukasianpaimenkoirat räksyttävät. Koirilla piisaa työtä, sillä vuorilla karjaa vaanivat sudet ja joskus karhutkin. Illalla majoituspaikkamme emäntä Fatima laulaa meille banduran säestyksellä vanhaa laulua Sakartvelon eli Georgian kunniasta.
Tushetin asutuksen sanotaan alkaneen, kun heimot pakenivat kristillistämistä 300-luvulla tasangoilta vuorille. Tusheti ja muut vuoristoalueet ovatkin Georgiassa olleet aina vapauden paikkoja, joissa yhteisöt ovat eläneet itsehallinnollisesti.
Vaikka Tusheti on nyt yhteydessä moderniin maailmaan, on täällä säilynyt paljon ikivanhoja perinteitä. Alueelle ei esimerkiksi saa tuoda sianlihaa tai siannahasta tehtyjä vaatteita. Tushetissa uhrataan lampaita ja vuohia pyhälle Yrjölle. Puolianimistinen uhritilaisuus järjestetään kylien kappelissa eli khatissa ja vain miehet saavat osallistua siihen. Uhrieläinten lihaa syödään juhlissa, joita järjestetään kesäisin ympäri Tushetia niin että juhlat kiertävät eri päivinä kylästä kylään. Khatia reunustavat uhrattujen lampaiden ja vuohien sarvet.
Nykyään melko harvat asuvat Tushetissa vuoden ympäri, mutta joitakin sisupusseja yhä löytyy.
Karhu tunkeutui kylään
– Ulkomaiset turistit pitävät Tushetista, mutta minä olen jo kyllästynyt. Talvisin on ankaraa, pakkasta 20-30 astetta ja paljon lunta. Välillä tuulee lujaa, sanoo 60-vuotias rouva Magomed, joka elää miehensä ja nuorimman poikansa kanssa Cheshon (1975 m) kylässä.
Magomed tarjoaa keksejä, viinirypäleitä ja yrttiteetä, jonka ainekset on kerätty lähirinteiltä.
Olemme pysähtyneet levähtämään ratsastusmatkalla Gireviin Tšetšenian rajalle. Ratsastan ensi kertaa eläessäni, ja Pirikita-Alazani-joen törmät ovat korkeita. Virran turkoosi vesi kimmeltää parinkymmenen metrin päässä jyrkän töyrään alla. Hevoset vikuroivat aluksi, mutta rauhoittuvat sitten, ja satulassa istuu tukevasti. Mukana on Zviad, hevosmies ja opas.
Cheshon kylä on omavarainen: siellä kasvatetaan vihanneksia, hedelmiä ja marjoja sekä pidetään kotieläimiä. Purotaimenia narrataan villeistä virroista.
Talvisin metsästetään. Lumen tultua eläimet laskeutuvat vuorilta laaksoon ja niitä voi ampua helpommin. Suksia seudulla ei tunneta, mutta hankikannolla liikkuu sutjakasti. Metsästetään peuroja ja jäniksiä, joskus myös karhuja, susia ja kettuja.
– Viime talvena karhu tunkeutui kylään, kertoo Magomed.
Lopuksi Magomed tarjoaa tsatsaa, viinirypäleviinaa. Se kuuluu georgialaiseen vieraanvaraisuuteen.
– Ottakaa toinenkin malja. Sanotaan, että vieraan tulee juoda ainakin kaksi maljaa, jotta hän voisi jatkaa turvallisin mielin, nauraa Magomed.
Perillä Girevissä tuulee, asukkaat pakkaavat tavaroitaan, tässä kylässä kukaan ei talvehdi. Paluumatkan nelistämme nopeaa ravia: ehdimme takaisin majapaikkaamme juuri kun aurinko laskee vuorten taa ja tulee pimeä.
Vuorilla jopa valintamyymälöitä
Ilja Patashuri, Georgiassa tunnettu kuvataiteilija, näkee nykymaailman ja vuoristokulttuurin suhteen ristiriitaisena.
– Vuorillekin on levinnyt moderni elämäntapa, on jopa valintamyymälöitä. Toki se on myös hyvä, mutta vaikuttaa niinkin, että kun ihmiset voivat ostaa kaiken kaupasta, he eivät itse enää kasvata tai keräile mitään. Ja kaikesta huolimatta vuorilta muutetaan yhä enemmän kaupunkeihin, erityisesti Tbilisiin, helpomman elämän pariin.
Syy tähän on Patashurin mukaan osin Georgian valtion politiikka. Valtio ei ole tukenut ja kehittänyt tarpeeksi vuoristoalueita, eikä huomioinut niitä sosiaalipolitiikassaan.
– On vuoristoseutujen kehitysohjelma, mutta se on vain paperilla, eikä toteudu. Tätä menoa on vaarana, että elämä vuorilla hylätään kokonaan, sanoo Patashuri.
Mtiuletin kylästä, Khevsuretin vuorilta kotoisin oleva Patashuri on käsitellyt taiteessaan paljon kotiseutuaan. Hän on maalannut myös Kaukasian historiaan liittyviä aiheita. Tyylilaji vaihtelee impressionismista ekspressiiviseen ja lähes abstraktiin ilmaisuun. Taiteilija on käyttänyt myös symbolisia hahmoja, esimerkiksi mytologisia eläimiä, kuten härkää, jota Georgiassa pidetään pyhänä.
– Ammennan jatkuvasti juuristani. Vaikka miten asuisin kaupungissa, synnyinseutuni on minulle yhtä makea kuin äidinmaito, sanoo iäkäs, nykyisin Tbilisissä asuva taiteilija.
Hänestä moderni aikakausi on tuhonnut luontoa aivan äärirajoille asti. Vaikka ihminen ei selviä ilman luontoa, hän on vieraannuttanut itsensä siitä.
– Meidän täytyy palata elämään kestävästi luonnon kanssa, sanoo Patashuri.
Heidän on täytynyt käydä huipulla
– Georgiassa alpinismi alkoi tässä talossa, kajauttaa Stepatsmindan (1740 m) paikallismuseon johtaja Iago Kazaliskashvili.
Johtaja seisoo vuorikiipeilymuseon pihalla, ja taustalla kohoaa jylhä Kazbeg (5047 m), joka on Georgian korkeimpia huippuja.
Kazalikashvili puhkuu georgialaista, ujostelematonta kotiseutuylpeyttä, mutta ei hän aivan väärässäkään ole. Yli satavuotiaassa talossa asui museonjohtajan lähes samanniminen isoisä Iagor Kazalikashvili. Elokuussa 1923 Iagor oli oppaana Kazbeg-vuorelle, kun matemaatikko Giorgi Nikoladzen johtama metallurgian ja fysiikan tutkijaryhmä kartoitti vuorta ja kävi myös huipulla. Retkeä on myöhemmin juhlistettu Neuvostoliiton vuorikiipeilyn alkuna.
Neuvostoliitossa nimenomaan georgialaiset kiipeilijät johtivat aluksi lajia. Retket organisoitiin yleensä Tbilisissä, mutta kiipeilijöiden oppaat järjestettiin paikan päältä. Erityisesti kiipeiltiin Kazbegin ja Svanetin vuorilla. Svanetisyntyisestä Mikhel Khergianista (1932–1969) tuli maailmankuulu kiipeilijä, joka menehtyi traagisesti Italian Alpeilla.
Virallisesti Kazbeg-vuori valloitettiin jo 1868, kun kaikkialle ehtivät englantilaiset, Lontoon Alppiklubin jäsenet, Freshfield, Moore ja Tucker kapusivat huipulle ranskalaisen oppaan Devouassoudin avulla.
Mutta ehkä Kazbegin virallisesti valloittaneet eivät olleet ensimmäisiä huipulla? Kazalikashvili viittaa Kazbegilla, 4100 metrissä sijaitsevaan Betlehemin luolaan, jota varhaiset kristityt ja munkit ovat käyttäneet jo 500-luvulta lähtien.
– Heidän on täytynyt käydä myös vuoren huipulla, uumoilee Kazalikashvili.
Syysaurinko porottaa
Laskeudumme alas vuorilta Pankisin solaan, jossa syysaurinko porottaa kuumasti. Siellä elää kisti-kansaa, vähemmistöä, joka on läheistä sukua tšetšeeneille. Georgian 9 000 kistiä asuvat lähes kaikki Pankisin solassa.
Toisen Tšetšenian sodan aikana huhuttiin, että tšetšeenisissit tulevat rajan yli Pankisiin välillä lepäämään ja täydentämään varusteitaan ja livahtavat sitten takaisin Venäjälle. Lisäksi länsivallat väittivät, että Pankisissa piileskeli Al-Qaidan terroristeja, jotka muka valmistivat siellä kemiallisissa aseissa käytettyä risiiniä. Syksyllä 2002 Georgian turvallisuusjoukot iskivät alueelle, väijyttivät joukon tšetšeenisissejä, surmasivat joitakin ja pidättivät useampia. Lisäksi georgialaiset vangitsivat muutamia arabisyntyisiä militantteja. Todisteita risiinin valmistuksesta ei löytynyt.
Nyt Chokhon kylä Pankisissa on rauhallinen. Vanha mies mietiskelee pähkinäpuun alla Moskeijan poskessa. Ja toisaalta kylän muureihin näyttää piirretyn Itškerian eli itsenäisen tšetšeenitasavallan lippuja. Yllättävän monen kylän raitille pysäköidyn auton rekisterilaatta on venäläinen, ja tšetšeenin näköisiä miehiä tulee tuon tuosta vastaan.
Ei voi välttyä ajatukselta, että Kaukasuksen yli johtaa yhä tunnettujen solien lisäksi myös toisia, salaisempia teitä.
uutiskirje 
