Hattulalainen lähihoitaja Hanna Jokinen sairastui uupumukseen viime syksynä. Hän selvisi siitä lopulta vähällä ja oli vain kaksi viikkoa sairauslomalla.
– Halusin itse palata töihin ja katsoa, sujuuko se, hän kertoo.
Se oli hyvä ratkaisu.
– Saimme puhumisen alulle töissä, ja kävi ilmi, että monella on ollut samanlainen kokemus, hän sanoo.
Jokinen on työskennellyt hoitajana 20 vuotta. Hän on unelma-ammatissaan. Silti hän ei usko tekevänsä samaa työtä enää kymmenen vuoden kuluttua. Nyt hän hoitaa vanhuksia.
– Jos hoitoalalla ei tapahdu isoa muutosta, en jää näistä hommista eläkkeelle. En pysty, enkä tiedä, pystyykö kukaan, Jokinen arvioi.
– Hoitoala on tällä hetkellä järkyttävässä luisussa. Nyt on viimeiset hetket korjata epäkohtia.
Liian vähän väkeä
Suurin epäkohta on se, että hoitajia on liian vähän.
– Terveydenhuolto ei ole ainoa ala, jolla on työvoimapula, emmekä voi ajatella, että kaikki koulutetaan lähihoitajiksi. Ja Suomen syntyvyysluvut kertovat, että ongelma vain pahenee lähivuosina. Tuskin tätä pystytään maahanmuutollakaan ratkaisemaan, koska tulijoita tarvitaan muissakin maissa, Jokinen sanoo.
Henkilökunnan lisäksi pitäisi saada lisää pitkäaikaishoidon paikkoja.
– Niistä on hirvittävä pula. Päivystykset ovat jumissa ihan siksi, että ei ole paikkaa, johon siirtää potilaita sieltä.
Jokinen näkee tilanteen olevan vuosikymmenten kehityksen tulos.
– Tämä on seurausta siitä, kun 1990-luvulla ruvettiin karsimaan laitoshoitoa ja haluttiin, että kaikki hoidetaan kotona.
Hän arvelee, että tilanne kärjistyy juuri nyt osittain myös koronapandemian aiheuttaman hoitovelan vuoksi.
– Ihmiset jättivät menemättä hoitoon, jotta eivät olisi rasittaneet terveydenhuoltoa. Nyt sitten sairaudet ovat edenneet ja on patoutunutta hoidon tarvetta.
Jokinen pitää isona ongelmana myös sitä, että hoitotyössä on kahdet markkinat.
– Hoitajalle on kannattavaa ottaa rekryfirmojen kautta keikkoja, joista voi saada 20 euroa tunnilta, kun taas normaalisti tuntipalkka on alle 15 euroa. Keikkailijoille maksetaan enemmän, koska muuten ei saada sijaisia. Rekryfirmat sitten ottavat oman voittonsa välistä.
Eettinen ristiriita kuormittaa
Jokinen työskentelee Hämeenlinnassa lyhytaikaisen tehostetun palveluasumisen yksikössä. Siellä asiakkaat ovat kuntoutus- ja arviointijaksoilla tai säännöllisesti jaksolla, jonka aikana omaishoitaja lepää. Sama ihminen voi olla osastolla hoidossa viikon joka kuukausi.
– Yhteiskunta säästää rahaa, kun omaishoitajia palvellaan tai jos sairaalakierteen kautta kohti lopullista pitkäaikaishoitopaikkaa luisumassa oleva ihminen saadaan vaikkapa vielä vuodeksi kotiin väliintulolla, kuntoutuksella, hyvällä ravitsemuksella, tukipalvelulla ja fysioterapialla, Jokinen sanoo.
”Tilannetta helpottaisi se, että autettaisiin niitä, jotka pelkäävät.”
Kuntoutus vähentääkin sairaalaosastojen ruuhkaa.
– Mutta vielä enemmän tilannetta helpottaisi se, että autettaisiin niitä, jotka pelkäävät, hän jatkaa.
– Illan hiljetessä saattaa sydän hakata, ja he pelkäävät olla kotona yksin ja soittavat sitten päivystykseen ja ambulanssin.
Jokinen ehdottaa perhehoitoa yhdeksi ratkaisuksi yksinäisyyden ongelmaan.
– Siinä hoitajan luona asuu vanhuksia. Siitä voisi löytyä ratkaisu juuri pelkääjille, mutta sitä pitää vielä kehittää.
Ei samanlaista päivää
Tyypillistä työpäivää ei ole.
– Se on ehkä parasta tässä työssä, Jokinen arvelee.
Potilaat ovat 60–100-vuotiaita ja työ on kolmivuorotyötä, jossa yövuoroja osuu kohdalle yksi tai kaksi kolmessa viikossa. Aamuvuorossa kuunnellaan raportti, tehdään perushoitoa, tarjoillaan lounaat.
– Meillä on kuntouttava työote kaikessa. Emme esimerkiksi tarjoile ruokaa sänkyyn, jos ihminen suinkin pääsee yhteisöpöydän ääreen. Kokeilemme, pystyykö ihminen kävelemään rollaattorin avulla edes kolme metriä.
Iltapäivällä pidetään kuntoutuskokouksia ja tehdään paperitöitä: yhteenvetoja ja arviointeja.
– Arviointiin tuleva ihminen voi olla joku, jolta omaishoitajapuoliso on kuollut. Mietimme, mihin ihminen sijoitettaisiin. Tai voi olla joku, joka on kaatuillut paljon kotona. Voi jopa olla niin, että koti on palanut ja mietitään, millaiseen asuntoon henkilö menee jatkossa.
Asiakkaita on kahdella osastolla yhteensä 26, hoitajia neljästä kuuteen yhdessä vuorossa.
– Neljällä työ on varsinaista haipakkaa, kuudella ehtii hoitamaan kunnolla.
Hoitotyöstä tekee kuormittavaa eettinen ristiriita.
– Haluaisin tehdä työni paremmin, olla läsnä ja vähemmän kireä ja kiireinen. Se kuormittaa, että joutuu jatkuvasti pyytämään potilasta odottamaan vielä vähän, Jokinen sanoo.
Monessa mukana
Jokinen uupui, koska oli mukana monessa.
– Minulla oli tosi paljon lautasella yhtä aikaa, koska olen innostuja ja tykkään yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.
Viime vuonna hoitoalalla käytiin raskaat työehtosopimusneuvottelut. Niitä Jokinen ammattiyhdistysaktiivina seurasi läheltä yhdeksän kuukautta. Hän on lisäksi vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu, kunnanhallituksen jäsen ja aluevaltuutettu.
– Koen, että politiikkaan osallistuminen on voimaannuttavaa. Mutta kun sitäkin on paljon, missään kohtaa ei ollut aikaa pysähtyä. Piti opetella vähentämään.
Kamelin selän kuitenkin katkaisi se, että oma työ oli kesällä tavallista raskaampaa. Osasto puolitettiin ja puolet hoitajista siirrettiin muualle töihin. Kesä meni paljolti epävarmojen opiskelijasijaisten kanssa.
– Työ ei tuntunut mielekkäältä. Se oli pakkopullaa, Jokinen kuvailee.
– Tilanne olisi ehkä ollut erilainen, jos työ olisi ollut helppoa eikä sellaista, jossa on vastuussa ihmishengistä. Sitten kävi niin, etten saanut lomallakaan kierroksia pysähtymään.
Nyt Jokinen huolehtii siitä, että viikkoon mahtuu päiviä, jolloin ei tarvitse tehdä mitään.
– Ennen työpäivän päälle oli kokouksia ja päivät venyivät 14-tuntisiksi. Kun kokoukset alkoivat mennä sekaisin ja olin vääränä päivänä paikalla, oli selvää, ettei kaikki ole kohdallaan.
Jokinen luopui Vasemmistonaisten valtikassa eli hallituksessa toimimisesta, jättäytyi pois eduskuntavaaleista ja ammattiyhdistystoiminnan paikallistasosta. Kesällä loppuu myös kunnanhallituksen pesti.
– Lisäksi olen opetellut tarvittaessa pyytämään varajäsentä tilalleni.
Hoiva jumittaa koronassa
Myös koronalla on ollut osansa uupumukseen.
– Se on uuvuttanut hoitohenkilöstöä kaikkialla, Jokinen toteaa.
Hän pitää ongelmallisena sitä, että terveydenhuolto tuntuu yhä jumittavan korona-ajassa.
– Tuntuu, että siitä ei päästä pois, vaikka muualla ihmiset liikkuvat ilman maskeja ja matkustavat ympäri maailmaa. Meillä on yhä lähes yhtä tiukat säännöt kuin pandemian alkuaikoina, jolloin sairaudesta ei tiedetty juuri mitään.
Samaan aikaan työyhteisö on vieraantunut. Työhyvinvointipäiviä ei pidetty pariin vuoteen ja yhteiset kahvihetketkin lopetettiin. Lounaat saatettiin syödä yksin liinavaatekomerossa, koska piti välttää kontakteja.
Uuvuttavaa on ollut sekin, ettei koronasta tiedetty paljoa. Oli pelkoa ja jännitystä ja samaan aikaan suuri vastuu.
– Ensimmäisen koronavuoden vältin käymästä missään. Psyykeni ei olisi kestänyt sitä, että minä olisin tuonut taudin työpaikalleni.
Jokinen ei uskaltanut juurikaan tavata edes sukulaisiaan tai ystäviään.
– Vaikka kotona oli puoliso, oli yksinäisyyttä ja eristäytymistä, hän kertoo.
Enää hän ei välttele kontakteja.
– Olen käynyt jopa juhlimassa.
Negatiivista puhetta
Jokinen on sitä mieltä, että ongelmista pitää puhua, myös terveydenhuollon ongelmista.
– Mutta kun alettiin puhua, alasta on sitten puhuttu hyvin ongelmakeskeisesti, ja äkkiä negatiivinen puhe vei kaiken ilmatilan. On toki ihmisten oikea kokemus, että työ on raskasta, mutta hoitoalan hyvät puolet ovat jääneet pimentoon.
Hyviä puoliahan on. Hoitajan työ on Jokisen mukaan se paras työ.
– Tykkään siitä vallankin niinä päivinä, kun on aikaa ja voin tehdä sitä omalla persoonallani. Lisäksi monet meidän hoidettavat ovat mahtavia tyyppejä, on hyviä juttuja ja sutkautuksia.
– Työssä myös näkee oman jälkensä, kun joku vaikkapa oppii rollaattorinsa kanssa uudelleen kävelemään.
Millaista työn sitten pitäisi olla?
– Vanhukset toivovat eniten sitä, että hoitaja on ihminen ihmiselle. He toivovat, että heillä on turvallista ja puhdasta. Tehdään arjen asiat ja joku ottaa kädestä kiinni. On huumoria ja yhteisöllisyyttä, kun on asunut vuosia yksin ja kunto heikkenee ja pelottaa, ettei pärjää yksin.
”Ketkä jätämme hoitamatta?”
Mutta juuri näistä pienistä asioista luovutaan ensimmäisenä, kun on kiire. Jokinen uskoo kuitenkin, että terveydenhuollon tilanne voidaan korjata.
– On pakko uskoa, että voidaan. Muuten pitää mennä siihen, että aletaan karsia sosiaali- ja terveyspalveluista. Ketkä sitten jätetään hoitamatta?
uutiskirje 
