Maahanmuuttaja- ja työläistaustaiset lapset ovat jääneet sivuun koulukeskustelusta, jota on käyty keskiluokkaisten, akateemisten vanhempien ehdoilla, totesi ”tohtoriksi väitellyt talonmiehen tytär” Mari Käyhkö hiljattain Ylen jutussa.
Toden totta. Media on vuodesta toiseen ollut täynnä keskiluokkaisten vanhempien huolta lastensa alisuoriutumisesta ”vääränlaisessa” ympäristössä, mutta ei juurikaan huolta siitä, mikä on lahjakkaan maahanmuuttajalapsen tai työväenluokkaisesta perheestä tulevan lapsen osa. Kuka häntä tukee ja ohjaa, jos koulut eriytyvät ja sen myötä opetuskin?
Käyhkö on tutkinut työläistaustaisten naisten kokemuksia yliopistomaailmassa. Hänen tutkimuksensa löytäminen on ollut minulle ja monelle muulle kampuksella vierautta tunteneelle huojentava ja vapauttava kokemus. En olekaan kummajainen – olen vain eri lähtökohdista.
Tämä tosiseikka alkoi valjeta minulle hiljalleen vasta, kun aikoinaan yhteiskuntatieteiden yhteisellä luennolla luennoitsija pyysi akateemisten vanhempien lapsia nostamaan kätensä. Hämilläni katsoin kaikkialla ympärilläni nousevia käsiä. Niitä oli paljon, vaikka tiedekuntaan hakeudutaan keskimäärin kirjavammista taustoista kuin moniin muihin. Akateemisista kodeista haetaan yliopistoon, piste. Muu on poikkeuksellista.
Käyhkön mainitsemat ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteet ovat seuranneet mukanani miltei näihin päiviin saakka. Onnistumiset yliopistoon pääsemisestä lähtien tuntuivat pitkään satumaiselta tuurilta, eivät omilta ansioilta saati itsestäänselvyyksiltä.
Paljon muutakin tuttua ja yhdistävää on. Minäkin olen ylikompensoinut. Urakoin luokattoman lukion läpi kahdessa vuodessa ja sen jälkeen kävin kolmen eri yliopiston pääsykokeissa, koska pelkäsin, etten pääse yhteenkään. Hämmästys oli suuri, kun ovet olisivat auenneet kaikkiin. Tuli runsaudenpula.
Olen myös alisuorittanut, jättänyt edes yrittämättä. Kun takavuosien kuviksen maikka kehotti hakeutumaan Taideyliopistoon, se kuulosti yhtä älyttömältä kuin hän olisi kehottanut minua hakeutumaan Oxfordiin. Vielä toimittajan opintojeni aikana tein ennakkotehtävät valmiiksi monta kertaa – ja jätin lähettämättä joka kerta, silkkaa rimakauhuani ja alemmuudentuntoani.
Koulukeskustelun taustalta tihkuva ajatusmalli, että ”fiksuimmat” menevät yliopistoon ja siitä sitten tasaisesti pöljeten jakaannutaan alempien koulutusasteiden oppilaitoksiin, on haitallinen ja typerä. Homma kusee jo siinä vaiheessa, kun keskiluokkaisen perheen ei-niin-lukupäinen lapsi ajautuu yliopistoon vanhempien paineesta.
Tyrmistyttävän usein olen silti keskiluokkaisten taholta törmännyt ajatukseen, että suorittavan työn tekijät olisivat muita jotenkin tyhmempiä. Se kertoo vain keskiluokan omasta kapeasta elämänkokemuksesta. Monessa aivan tavallisessa duunariammatissa tarvitaan niin kovan luokan ongelmanratkaisu- ja hahmotuskykyä tai sosiaalista älykkyyttä, että sellaisesta voi moni keskiluokkainen vain haaveilla.
Toki kannattaa lukea, jos päätä riittää. Mutta ei kannata yrittää toteuttaa vanhempiensa unelmaa oman elämänsä kustannuksella. Välillä kun kuulee niitäkin katkeria tarinoita, miten akateemisen perheen aikuinen lapsi kokee hukanneensa elämänsä opiskelemalla ”hyvään työhön”, joka on kuitenkin kaukana omista arvoista ja intohimoista.
Lapset nähdään ikään kuin sijoituksina.
Olen antanut kertoa itselleni, että keskiluokassa on yleistä odottaa lapsiltaan tietynlaista elämää vastineeksi vanhempien uhrauksista. Lapset nähdään ikään kuin sijoituksina. Kun on laitettu rahaa kiinni lapsen harrastuksiin, koulushoppailtu ja tuettu opinnoissa, on vanhemmille kauhea pettymys, jos lapsi kieltäytyy hänelle pedatusta uraorientoituneesta elämästä.
Monelle ei-niin-keskiluokkaiselle tällainen ajatusmaailma on hyvin vieras ja vastenmielinen. ”Pitää tehdä sitä mikä itseä kiinnostaa” on itsellenikin hoettu niin kauan kuin muistan. Sekin on toki askeleen keskiluokkaisempi ajatus kuin ”äkkiä vain oikeisiin töihin eikä koulunpenkille” tai ”mitäpä niistäkään, kun sossukin on keksitty”.
Ehkä silti joskus olisin toivonut konkreettisia neuvoja, että tee näin, se kannattaa. Mutta toisaalta olen ollut vapaa päättämään omasta elämästäni enkä jäänyt nuorena aikuisena löyhään liekaan, jossa ollaan jatkuvassa kiitollisuuden- eli kunnollisuudenvelassa vanhemmille ja aikuistutaan myöhään, jos ollenkaan. Olen saanut seisoa omilla jaloillani, hyvässä ja pahassa.
Äitini on talonmiehen ja siivoojan tytär, joka kirjoitti neljä ällää eikä koskaan hakenut yliopistoon, koska sellainen ei tullut mieleenkään. Se ei kerta kaikkiaan kuulunut hänen maailmaansa, voinut olla hänelle.
Ei minunkaan koulunkäyntiini koskaan puututtu millään tapaa. Mutta minulle luettiin paljon ja minun kanssani keskusteltiin, muustakin kuin päivän säästä. Tuskin silti ilman – aivan tavallisiin lähikouluihin sattuneita – hyviä ja kannustavia opettajia olisin koskaan hakeutunut yliopistoon.
Jos koululaisen matkan varrelle ei satu yhtäkään opettajaa, joka auttaisi näkemään omat vahvuudet ja kehittämään niitä, kuka sen tekee? Jos opiskelusta tehdään yhä vain kalliimpaa ja lainapainotteisempaa, kenellä työväenluokan nuorella on mahdollista enää opiskella?
Jos maahanmuuttajanuoria ohjataan kategorisesti suorittavaan työhön ja akateemisten valkoisten perheiden lapsia yliopistoihin, mitä oikein tulemme yhteiskuntana tehneeksi? Uskallammeko edes katsoa siihen peiliin?
Lahjakkuuskaan ei saa olla ihmisen arvon mitta.
Totta kai vanhemmat haluavat tarjota parasta lapsilleen mahdollisuuksiensa rajoissa – muutkin kuin keskiluokkaiset vanhemmat. Sikäli, kun mahdollisuuksia ei ole, niitä on rakennettava – tai näin on pohjoismaisittain tavattu ajatella, koska ei ole kenenkään etu, että yhteiskunta pönkittää tiukkoja luokkarajoja. Sen sijaan on koko yhteiskunnan etu, että ihmiset eri taustoista hakeutuvat parhaiten lahjakkuuttaan, kiinnostustaan ja osaamistaan vastaaviin hommiin.
Toinen juttu on tietysti vielä se tosiseikka, että peruskoulu ei ole ensisijaisesti lahjakkuuksien nostamista ja huipuiksi hiomista varten, vaan sitä varten, että kaikki saisivat riittävät perustaidot jatkaa elämässä eteenpäin. Enkä minä ainakaan halua olla rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, jossa elämä on elämisen arvoista vain huippulahjakkuuksille.
Lahjakkuuskaan ei saa olla ihmisen arvon mitta. Sehän on – sananmukaisesti – lahja, ei oma ansio.
uutiskirje 