Afganistanissa eletään nyt suuressa puutteessa. Elintarvikkeiden hinnat ovat karanneet käsistä. Vaikka maahan tulee ruoka-apua, aliravitsemukseen kuolee lapsia, teini-ikäisiä ja aikuisia.
Kauppiaat ja asukkaat moittivat talibanien politiikkaa. Talibanit ovat korottaneet tuontitulleja niin paljon, että osa maista, joista elintarvikkeita on aiemmin tuotu, on lopettanut kokonaan kaupankäynnin Afganistanin kanssa.
Tullien korotus on vaikuttanut myös öljyn tuontiin. Esimerkiksi malesialainen öljy-yritys on vähentänyt vientiä Afganistaniin reippaasti.
Ukrainan sota ja laajoja alueita koetteleva kuivuus vaikuttavat maataloustuotantoon ja hintatasoon. Siitä aiheutuu suuria ongelmia tavallisille perheille. Öljyn hinta on noussut 20 prosenttia, ja 50 kilon jauhosäkki maksaa jo yli 30 dollaria. Samaan aikaan moni perhe on menettänyt toimeentulonsa.
Jatkuvaa pakenemista
Minunkin koko perheeni on työttömänä. Kotitaloudessamme asuu seitsemän perheenjäsentä ja apulainen. Työskentelin aiemmin toimittajana. Perustin afgaaninaistoimittajien paikalliselle yhdistykselle kuukausijulkaisun, toimin yhdistyksen vetäjänä, ja olin mukana erilaisissa koulutushankkeissa.
Talibanien valtaannousu on tarkoittanut meille jatkuvaa pakenemista. Perheessämme on kaksi naimatonta tytärtä, ja heidän vuokseen pelkäämme talibaneja. Olemme muuttaneet jo yhdeksän kertaa Kabulin ja Mazarin ympäristössä sukulaisten taloista ja vuokra-asunnoista toiseen.
Välillä yritämme kehittää uusia tulonlähteitä. Kuivuudesta kärsivällä alueella halusimme ryhtyä myymään vettä. Sitä varten nostimme 3 500 dollarin lainan, hankimme käytetyn vesipumpun ja porasimme kaivon. Mutta yritys epäonnistui, sillä pumppua oli aiemmin käytetty öljyn pumppaamiseen ja pumpun läpi tuleva vesi oli saastunutta. Ei kukaan sellaista halua ostaa. Ja kun emme pystyneet maksamaan lainaa takaisin, meidän oli muutettava talostamme.
Jatkuva muuttaminen estää meitä saamasta apua kansainvälisiltä järjestöiltä. Jotta apua saisi, pitäisi asua yhdessä paikassa ja saada kyläpäälliköltä todistus siitä.
Barbaarien kehto
Olen kokenut jo kolme sisällissotaa. Perheestäni tuli koditon ensimmäisen kerran, kun venäläiskoneet alkoivat 1970-luvun lopulla pudottaa pommeja. Jouduimme pakenemaan Sarpolin maakunnasta. Seuraavana vuonna isäni sairastui psyykkisesti ja kuoli. Olin silloin 12-vuotias. Päädyimme maan pohjoisosaan Shaberghaniin tyhjin käsin.
Kun talibanit nousivat ensimmäisen kerran valtaan 25 vuotta sitten, kiirehdin naimisiin. Ensimmäinen lapseni oli tyttö. Kahdeksan vuotta myöhemmin meille aiemmin tuntematon Taliban-liikkeen haara aiheutti alueella paniikin. Sitten ensimmäinen ISIS-ryhmä perustettiin Darzabin alueelle maan pohjoisosassa, ja se muuttui barbaarien kehdoksi.
Ensimmäinen tyttäreni naitettiin 16-vuotiaana, eikä hän ole päässyt opiskelemaan enää vuosiin. Nyt ISIS vahvistaa jälleen asemiaan Darzabissa.
Toivottomuus valtaa alaa
Toinen tyttäreni yritti itsemurhaa. Olin hakenut Suomen ulkoministeriöltä turvapaikkaa lasteni turvallisuuden takia, vaikka olimme jo aiemmin saaneet kielteisen päätöksen. Tyttäreni seurasi hakuprosessia intensiivisesti. Kun saimme uudelleen kielteisen päätöksen, hän nieli kaikki kotoamme löytyneet lääkkeet.
Mieheni kuljetti tyttäremme kiireesti sairaalaan ja selitti lääkäreille, että tytär oli ottanut lääkkeitä mielenterveysongelmiensa ja ahdistuneisuuden takia. Lääkärit pelastivat hänet vatsahuuhtelulla.
Ensimmäinen tyttäreni naitettiin 16-vuotiaana, eikä hän ole päässyt opiskelemaan enää vuosiin.
22-vuotias poikani päätti lähteä kotimaastaan, koska talibanit pahoinpitelivät ja uhkailivat häntä yhä uudelleen. Hän sanoo joutuneensa vaikeuksiin, koska hänen äitinsä nimi on talibanien listoilla. Sisareni mies sai äskettäin sydänkohtauksen pelästyttyään talibanien uhkailuja.
Myös vanhin tyttäreni on pahoinpidelty. Hänen 7- ja 3- vuotiaat tyttärensä yritettiin siepata, mutta heidän isoisänsä ehti pelastaa heidät.
Miehelläni on pitkälle edennyt diabetes. Hän joutuu ajoittain sairaalaan. Hän yrittää nyt pitää diabeteksen kurissa ilman lääkkeitä, koska meillä ei ole varaa ostaa niitä. Hän siis lähtee ulos kävelylenkeille ja juo vettä aamuisin.
Lapseni kyselevät, miksi synnytin heidät, miksi en pysty ruokkimaan heitä, miksi en huomioi heidän tarpeitaan. Vanhempina kärsimme ja olemme koko ajan huolissamme. Lapsemme ovat jäämässä vaille koulutusta. Heidän kohtalonsa saa meidät tuntemaan syvää voimattomuutta.
Tunnen, miten perheenjäsenteni silmät tarkkailevat vointiani koko ajan. Olenko vahva vai heikko? Selviämmekö me?
Artikkelin on tuottanut Learning Together -verkosto. Verkoston suomalaiset naistoimittajat ovat kouluttaneet afgaaninaistoimittajia vapaaehtoistyönä vuodesta 2009. Blogien kirjoittajat ovat Afganistanissa asuvia, Suomen tuella koulutettuja naistoimittajia, joiden henkilöllisyys salataan turvallisuussyistä. Artikkeli on editoitu aiemmin Suomen Kuvalehden verkkosivuilla julkaistusta Afgaaninaisen katse -palstan kirjoituksesta. Tuotettu Suomen tiedetoimittajain liiton Media fellows -apurahalla.
uutiskirje 
