Näin journalismia työkseen tekevälle ei ole kovin yleistä, että uutisesta tulee itku. Niin minulle kuitenkin tänä aamuna kävi, kun luin jutun siitä, miten raharössit valtaavat Inarijärveä kaava kerrallaan. Heille ei Saamenmaan ja Suomen luonnossa mikään ole pyhää. Eikö todella ole yhtä ainoaa paikkaa, jonne voisi jättää rakentamatta luksushotelleja, levittämättä asfalttia ja vetämättä sähkölinjoja?
Inarijärvi on maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen paikka, eikä vähiten sen vuoksi, ettei sitä ole täysin turmeltu. Jääkauden muovaama vajoamajärvi on karu, kirkasvetinen ja tavattoman monimuotoinen. Se on valtavan laaja sivuvesistöineen, tuhansine saarineen, pitkine salmineen ja suurine selkineen. Kasariselällä rannat katoavat näkyvistä.
Ympäröivissä metsissä kasvaa paikoin puolentuhannen vuoden ikäistä mäntyä – jota tosin Metsä Group on hakannut selluksi. On kotkia ja karhuja. Uhanalaisia kääpiä ja sammalia. On ihmeellistä, että maailmassa yhä edes on sen kaltainen paikka. Sitä pitäisi suojella viimeiseen asti.
Puhe myyttisistä erämaista on myös osa kolonisaatiota.
Nyt IT-miljonääri Veikko Lesonen ja näyttelijä-yrittäjä Jasper Pääkkönen kilpailevat Inarijärven kapitalisoimisessa. Molempien mielestä on hyvä idea rakentaa ”erämaajärven” rannoille kilpaa luksushotelleja. Ikävä kyllä on myös paikallisia, syntyperäisiäkin, jotka ovat kunnostautuneet näiden hankkeiden palvelemisessa, koska rahaahan niissä liikkuu.
Kirjoitin erämaan sitaatteihin siksi, ettei järvi paikallisille mikään erämaa ole, vaan kotikontu. Inarijärven ympäristössä on asuttu tuhansia vuosia. Tuhannet ihmiset tuntevat sen kuin omat taskunsa, ja tuo tunto on tullut esivanhemmilta. Tavallaan puhe myyttisistä erämaista on myös osa kolonisaatiota, jossa ”ei-kenenkään-maa” on tavallaan vapaata riistaa, myyttien villi länsi.
Pääkkönen suunnittelee luksushotellia Korpi Capitalin kanssa Nanguniemeen, Lesonen on vallannut jo Alttoniemen ja Miesniemen. Tiedä mitä muuta on suunnitteilla. Kerran pää on saatu auki, mihin raja vedetään? On sitä ennenkin vakuuteltu, että vähän vain tehdään teitä ja hakataan puita. Sitä paitsi ”vain vähän tuhoa” on todella huono perustelu jo sinänsä. Jos aivan viimeinen pakko johonkin on, niin edes lähemmäs taajamaa, kylän pintaan.
Nanguniemen ainoa infrastruktuuri on pieni kunnan hallinnoima venesatama miltei 30 kilometrin päässä Ivalon kirkonkylästä. Sinne vie vaatimaton hiekkatie. Jos alueella melskaa jatkossa luksusturisteille suunnattu yritys, lienee optimistista kuvitella, että siellä olisi paikallisilla varaa enää venettään pitää. Vara ei venettä kaada, mutta varallisuus voi kyllä kaataa. Nanguniemestä on löytynyt myös keskiaikaisia kaulakäätyjä, joiden löytöpaikka jäisi niin ikään hotellin alueelle.
Pääkkönen esiintyy luonnonystävänä, minkä vuoksi hän lienee hankkeelleen luvat saanutkin. Luksusmatkailukohteen tuominen ainutlaatuisen luontokohteen rannalle on kuitenkin ihan sitä itseään, vaikka luomuvoissa paistaisi. Eikä mikään takaa sitäkään, etteikö yritystä omistaisi muutaman vuoden päästä joku ylikansallinen yhtiö, joka ei välitä luontoarvoista edes sen vertaa kuin Pääkkönen.
Vara ei venettä kaada, mutta varallisuus voi kyllä kaataa.
Kunnanjohtajat toisensa perään ovat hihkuneet hankkeen tuovan työpaikkoja ja rahaa, mutta ei nyt – anteeksi ranskani – saatana sentään kaikki voi olla myytävissä. Keskon johdosta Inarin kunnanjohtajaksi siirtyneen Tommi Kasurisen mukaan huoli on turha, koska luksusturistit ovat ympäristötietoisia.
Monet heistä tosin manifestoivat tätä ympäristötietoisuuttaan suhahtamalla paikalle omilla lentokoneillaan. Tutkimuksen mukaan ihmisen kuormittavuus ympäristölle on varsin suorassa suhteessa tämän tulotasoon ja varallisuuteen.
Matkailu esitetään usein ”syrjäseutujen” (syrjäisyys riippuu näkökulmasta) pelastuksena, mutta ei matkailu ole paikallisille pelkkä siunaus, vaan myös rasite. Matkailun tulisi olla aina jossain tolkun suhteessa paikallisväestöön, ettei se ota sitä panttivangikseen. Usein prosessissa hylätään ensimmäisenä se, mille turismi perustuukin: luontoarvot.
Ken todellista luksusta kaipaa, niin kyllä Inarilla autiotupia riittää. Paikallisia oppaitakin varmasti, kerran ei ole pikkurahasta puutetta.
Olen viettänyt lapsena lukemattomia tunteja Inarilla ja sen sivujärvillä ivalolaisten isovanhempieni mukana, ympäri vuoden. En koskaan itse innostunut kalastuksesta, missä meni kieltämättä huima määrä korvaamatonta perimätietoa hukkaan, mutta tämän opin: luontoon ei mennä omistajan elkein. Sinne mennään sen ehdoilla, ei muuttamaan sitä.
Ja ei, minulla ei ole mökkiä Inarilla enkä myöskään kalasta siellä (enkä sen puoleen missään muuallakaan). Että ei ole edes oma lehmä ojassa eikä taimen hyppimässä vasten patoseinää.
On vain taju tuon paikan ainutlaatuisuudesta sinänsä ja sen tiedostaminen, mitä Inarijärvi merkitsee paikallisille. Toki heistäkin aina osalle lyhytnäköistä voitontavoittelua, mutta rohkenen silti uskoa, että suuremmalle osalle jotain, mitä ei voi rahassa mitata. Joskus sitä on vaikea pukea sanoiksikaan.
Kysymys ei ole vain estetiikasta ja elämyksistä. Kysymys on elämästä – eikä vain ihmisen, vaan kaiken sen, mistä ihminenkin elää.
uutiskirje 
