Anna Soudakovan, 39, esikoinen Mitä männyt näkevät (Atena 2020) kertoo hänen rakkaan deduškansa, isoisä Jurin tarinan. Juri menettää vanhempansa Josif Stalinin vainoissa ja joutuu ”isänmaan vihollisten” lapsena Uzbekistaniin. Silti väkevä esikoisromaani on ennen kaikkea ihmisen elämänhalun ja sisäisen arvokkuuden ylistys.
Varjele varjoani (2022) siirtää katseen seuraavaan sukupolveen. Georgi ja Vera, 1980-luvun nuoret aikuiset, rakentavat yhteiselämäänsä Leningradissa. Arjen pyörittäminen käy vanhan vallan sortuessa mahdottomaksi, joten inkeriläistaustainen Vera tarttuu Mauno Koiviston kutsuun. Uusi elämä alkaa Turun Varissuolla. 1990-luvun alun lama-Suomi näyttäytyy tulokkaiden silmin satumaana.
Kahden romaanin sukutarinoissa on paljon samaa. Yhteistä on myös vähemmistönäkökulma, karjalaisuus ja inkeriläisyys.
Miksi uudet nimet ja henkilöt?
– Esikoisromaanin myötä olin juuri päässyt kirjoittamisen rytmiin kiinni. Siitä oli tullut vähän kuin toinen hengitys. Halusin seuraavan kirjani olevan täysin fiktiivinen ja luoda henkilöhahmot alusta asti. Varjele varjoani -romaanin sukutarina ei ole omaelämäkerrallinen, vaikka monet hahmojen kokemat asiat ovat minulle tuttuja ja läheisiä. En enää peilaa isoisäni elämää, vaan kysyn, kuka minä olen ja mistä tulen, Soudakova tunnustaa.
Mustaoranssien kirjainten varjossa
Myös Vladimir Putinin hyökkäyssota Ukrainaan pisti kirjailijan suunnitelmat uusiksi.
Mitä männyt näkevät -romaanin loppukohtauksessa Jurin tyttärentytär Maria on Sandarmohin joukkohaudan äärellä. Kauniilla mäntykankaalla Venäjän Karjalassa lepää tuhansia vainoissa teloitettuja. Jurin vanhempien lopullisen kohtalon selviämiseen ehti mennä vuosikymmeniä.
Soudakovan esikoisessa kysytään, taasko se alkaa. Historian väärentäminen, toisinajattelijoiden leimaaminen ja ulkomaiden näkeminen vihollisina.
”Toiset yrittävät laittaa silmät kiinni ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
Varjele varjoani -romaanin Georgi ja Vera vierailevat keväällä 2022 täysin vieraaksi muuttuneessa Pietarissa. Kaikkialla on ”valtavia, karmivia, musta-oranssiraidallisia Z-kirjaimia”: Putinin ”sotilaallisen erityisoperaation” symboleja.
Vainoharhaan ja pelon ilmapiiriin on Soudakovan mukaan palattu.
– Toiset yrittävät laittaa silmät kiinni ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta kaikki eivät siihen kykene. Vaikka en olekaan barrikadeilla tai mielenilmauksissa, minä vastustan sotaa. Siksi en voi nyt matkustaa Venäjälle. En varmaan haluaisikaan mennä katsomaan, miten ihmiset pitävät hauskaa, vaikka etelänaapurissa käydään julmaa sotaa.
Kommunalka, lumoava labyrintti
Koska Soudakovalla ei ole asiaa synnyinkaupunkiinsa, Varjele varjoani -romaanin kirjoitusprosessiin hiipi surutyön ja hyvästijätön elementtejä. Leningradin kanavia, siltoja, kirkkoja, puistoja ja talorivistöjä kuvataan sielukkaan melankolisesti.
– En ole perinyt kuvataiteilijavanhemmiltani maalaus- tai piirustustaitoa, vaan visuaalisen hahmotustavan. Kuljen tapahtumien keskellä Leica-kameroineni ja tarkennan pieniin hetkiin. Vivahteet, eleet, huokaukset ja tuoksut ovat kaikki tärkeitä. En ole tolstoilainen suurten joukkokohtausten kirjailija, vaan intiimien onnen hetkien kuvaaja.
Varsinainen onnen ruuma kirjassa on kommunalka, Pietarissa edelleen melko yleinen asumismuoto. Entiset aateliskodit pilkottiin vallankumouksen jälkeen monen perheen yhteisasunnoiksi.
Kommunalka-elämään kuuluvat toisaalta ahtaus, torakat, nalkuttavat naapurit, käytäväpuhelimet ja pyykkinarut katossa. Toisaalta kommunalka on Georgin ja Veran tyttären Ninan silmin ”lumoava labyrintti”, täynnä salakätköjä ja historian kerrostumia.
Totuudet rivien väleissä
Totalitarismin jähmeän pinnan alla kukoisti myös omintakeinen vapautensa. Georgi ja Vera käyvät kvartirnikeissa, epävirallisissa keittiökonserteissa ja illanistujaisissa. Fartsovka taas merkitsee farkkujen, sukkahousujen, kosmetiikan, C-kasettien ja kaiken mahdollisen salakauppaa.
– Neuvostoliitto oli sulkeutunut, mutta pinnan alla kuohui ja virtasi. Oli kirjoituskoneen ja kalkeeripaperin avulla leviäviä samizdat-käsikirjoituksia ja Bulat Okudžavan kaltaisia bardeja. Runoudesta ja underground-bändien sanoituksista etsittiin rivien välisiä totuuksia, Soudakova kuvailee.
Rivienväliset totuudet ovat jälleen tulenarkoja.
Kino-bändin ja sen legendaarisen keulahahmon Viktor Tsoin biisistä Peremen! tuli glasnostin ja perestroikan ajan epävirallinen tunnussävel.
Peremen! soi Minskin kaduilla jälleen ahkerasti, kun Valko-Venäjän oppositio haastoi elokuun 2020 vilpillisten vaalien tuloksen. Väkivallaton protestiliike sinnitteli kymmenen kuukautta, mutta Aljaksandr Lukašenka saattoi luottaa Putinin ”veljelliseen” apuun.
Arjen pienet moottorit
Uutuusromaani muuttuu puolivälin jälkeen Ninan kasvukertomukseksi. Hän on jo kymmenvuotiaana ”– – heidän perheensä pieni asioidenhoitaja, moottori, joka pyöritti arkea.”
Isä-Georgi, geologin koulutuksen saanut neuvostokansalainen, päätyy töihin kaverinsa Nikolain autokorjaamoon. Vanhemmat hengailevat muutenkin lähinnä Varissuon suomenvenäläisten yhteisössä.
Ensimmäisen polven maahanmuuttajat jäävät helposti maailmojen väliin, pysähtyvät ja jäävät kyydistä. Ninalla on suomenvenäläisiä ja suomalaisia ystäviä, kotibileitä ja vanhojentansseja. Ennen pitkää myös poikaystävä Ossi, sitten omia lapsia ja uusi elämä Helsingissä.
– Halusin tutkailla sitä, mitä emigraatiossa tapahtuu ja miksi toiset eivät löydä paikkaansa. Ei pidä yleistää, tähän on yhtä monta vastausta kuin on maahanmuuttajatarinaakin. Mutta onhan se valtavan iso asia jättää oma elämä taakse ja ruveta rakentamaan uutta ihan oudossa paikassa. Jos taas lapsena tulee maahan, kuten minä kahdeksanvuotiaana, uusi ja vanha kulttuuri tuntuvat ihan yhtä normaaleilta. Vasta teini-iässä alkaa miettiä, mihin kuuluu vai kuuluuko mihinkään, Suomen ja Venäjän kaksoiskansalainen Soudakova linjaa.
Aivovuotoa ennen ja nyt
Soudakovan omien vanhempien sukupolvi lähti taloudellisista syistä, Neuvostoliiton lopunaikojen sekasorron keskeltä. Poliittista vainoa ei tarvinnut enää pelätä.
Toisin on nyt. Ukrainan sota käynnisti massiivisen aivovuodon. Koulutettu keskiluokka lähtee kutsuntoja pakoon, vastalauseeksi nykypolitiikalle tai koska Venäjällä ei yksinkertaisesti ole enää tilaa hengittää.
– Olen miettinyt paljon sitä, miten ihmeessä Venäjälle voitaisiin enää rakentaa demokratiaa, kun niin monet lahjakkaat ihmiset ovat jo muualla ekspatriaatteina. Entä mitä se tekee kulttuurille? Kirjailijat, taiteilijat, elokuvaohjaajat ja näyttelijät lähtevät. Suuri suosikkini ja esikuvani Ljudmila Ulitskaja muutti heti sodan alussa Berliiniin.
Soudakova opettaa päivätöikseen suomea maahanmuuttajataustaisille lapsille. Hän on myös ranskan- ja venäjänopettaja. Miten kiristyvä maailmanpoliittinen tilanne heijastuu suomenvenäläisten lasten ja nuorten elämään?
– En ole ainakaan henkilökohtaisesti törmännyt kiusaamiseen tai muihin suoriin hyökkäyksiin. Totta kai lapset puhuvat keskenään paljon. He miettivät koulun käytävillä, vihaavatko kaikki meitä nyt.
Toisaalta Soudakova on itsekin äiti ja kauhuissaan tilanteesta.
– Ekaluokkalainen tyttäreni rakastaa venäjän kieltä ja puhuu sitä julkisilla paikoilla hyvin kovaan ääneen. Jos siihen tulisi joku aikuinen sanomaan rumasti, venäjän puhuminen voisi olla kerrasta poikki. Minä itse pystyn puolustautumaan ja sanomaan takaisin, mutta lapsille voi syntyä traumoja loppuelämäksi.
lehti 