Vuosi 2021 oli ehkä kaikkien aikojen paras kotimainen dekkarivuosi. Vakiintuneiden konkareiden laatuteosten lisäksi päästiin lukemaan ällistyttävän hyviä esikoisia. Niihin kuului rovaniemeläisen juristin Anu Ojalan rikollisen vähälle huomiolle jäänyt pohjoinen huumetarina Jääsilkkitie.
Nyt olen joutunut kirjoittamaan monen silloin debytoineen kohdalla, että kakkososa on ainakin lievä pettymys. Valitettavasti se pätee myös Anu Ojalan juuri ilmestyneeseen Kuolinsoittoon.
Jääsilkkitie oli toiminnan täyteinen kuvaus huumehelvetistä Suomen ja Ruotsin rajalla. Jostain tulvi fentanyyliä Tornioon ja Haaparantaan. Nuoria kuoli yliannostukseen ja rikolliset sotivat toisiaan vastaan. Koko ajan umpiväsynyt Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä Ronja Jentzsch yritti selvitä mahdottomassa tilanteessa.
Kuolinsoitto on suoraa jatkoa Jääsilkkitielle. Huumekuolemat jatkuvat ja kaidalta tieltä edellisessä osassa poikennutta tullimies Kristiania kiristetään, koska hänen haltuunsa joutuneeseen reppuun on kätketty rikollisia kiinnostavaa tietotekniikkaa.
Anu Ojala on taitava kuvaamaan kuumeista poliisitoimintaa ja ihmisiä epätoivoisissa tilanteissa. Siltä osin Kuolinsoitto on samalla tavalla veret seisauttava poliisiromaani kuin edeltäjänsä. Ojala ei ole poliisi, mutta juristina hän ottaa paikkansa siinä uusien karun realististen dekkareiden kirjoittajana, joilla useampi poliisi tai poliisitaustainen henkilö on suomalaista rikoskirjallisuutta viime vuosina rikastuttanut.
Henkilökuvaajana ja luontevan dialogin kirjoittajana Ojala on erityisen osaava.
Miksi en kuitenkaan isommin innostu Kuolinsoitosta?
Se on liiankin selvästi jatko-osa, jonka lopussa pohjustetaan seuraavaa jatko-osaa. Kirja on kuin loputtomiin jatkuvan tv-sarjan yksi kausi. Sitä on mahdoton ymmärtää ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Ja oikeastaan mikään ei ratkea toisessakaan. Jo Jääsilkkitiessä vihjailtiin taustalla oleviin isompiin kuvioihin ja niin tehdään myös Kuolinsoitossa, mutta kokonaisuus hahmottuu sitten joskus, kun sarja on valmis.
Nyt puhutaan myös haasteista, “joita ystävällismieliset valtiot eivät toisilleen aseta”. Anu Ojalalla voi olla takataskussaan vaikka kuinka hieno juonikuvio, mutta kovin hitaasti se etenee. Ensimmäisen jatko-osan ilmestymistä piti odottaa kaksi vuotta.
Niin makeita syöttejä Ojala kuitenkin taas virittelee, että lievistä moitteista huolimatta seuraavakin osa on päästävä lukemaan. Toivottavasti siinä selviää, mikä rooli Haaparannassa toimivalla kiinalaistaustaisella International Trust Inc. -sairaalalla on tapahtumien taustalla ja mitkä ovat ne suuremmat kuviot, joiden takia Supo on ottamassa tutkinnan paikallispoliisilta.
Anu Ojala: Kuolinsoitto. 264 sivua, Gummerus.
uutiskirje 
