Koulumaailma on teknistynyt ja sähköistynyt. Näin arvioi helsinkiläinen luokanopettaja Ville Teittinen muutosta työssään.
Tänä syksynä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Teittinen aloitti opettajana. Hän on työskennellyt koko uransa ajan samassa koulussa, Käpylän Peruskoulussa. Se on yksi Helsingin suurimmista kouluista. Hän toteaakin, että hänen perspektiivinsä opettajan työhän on yhden koulun ja yhden kaupunginosan näkökulma.
Koulut lienevät kuitenkin teknistyneet kaikkialla Suomessa.
Voi olla, että ihan suomalaisen perheen lapsi ei tiedä, mitä tarkoittaa sana sukulainen tai ylihuomenna.
– Liitutaulut ja piirtoheittimet ovat lähteneet. Kaikki byrokratia hoidetaan sähköisesti. Jo viidennellä luokalla oppilaat opiskelevat varmaankin 30-prosenttisesti sähköisesti, hän luettelee.
– Kaikki viestintä vanhempien kanssa on vaihtunut reissuvihkoista sähköiseen viestintään. Poissaolot kerrotaan sähköisesti ja esitystekniikka on paljolti tietotekniikkaa. On erilaisia opetusohjelmia verkossa.
Sitä Teittinen ei lähde arvioimaan, että onko muutos ollut parannus.
– Se on muutos eri suuntaan. Olen semmoinen, että tykkäsin työstäni 30 vuotta sitten ja tykkään siitä nyt.
Teittinen perehtyi tietotekniikan käyttämiseen opetuksessa heti alusta lähtien.
– Kaupungilla oli isot tietotekniikkaprojektit. Opetusvirasto oli 90-luvulla tosi hyvä ja opettajan kontakti hallintoon läheinen. Nyt se on etäinen tavalliselle opettajalle.
Myös koulussa oli läheisempi tunnelma. Terveydenhoitaja oli paikalla ja seurasi esimerkiksi oppilaiden poissaoloja. Nyt opettajat eivät näe terveydenhoitajaa.
– Myös muiden sidosryhmien työ on paljolti eriytynyt. Ennen siivoojat tunnettiin nimeltä, nyt he ovat jonkun firman työntekijöitä ja vaihtuvat jatkuvasti, Teittinen sanoo
Vaihtuvuus on ylipäätään suurempaa kuin ennen.
– Myös opettajat vaihtuvat aiempaa enemmän. Tämmöisiä kuten minä, jotka ovat olleet pitkään, on paljon vähemmän
Lasten osaaminen on eriytynyt
Lapset ovat kuitenkin paljolti samanlaisia kuin 30 vuotta sitten. Teittinen aloitti tällä viikolla uuden viidennen luokan kanssa.
– Lapset ovat ihania ja heillä on ihan samat lapsuuden jutut kuin ennenkin. Ja vanhemmat rakastavat lapsiaan ja haluavat heidän parastaan kuten ennenkin, Teittinen kuvailee.
– Suuri osa onnistuukin siinä.
Silti lasten elämässä on tapahtunut iso muutos. Perinteinen yhtenäiskulttuuri on pitkälti kadonnut. Nyt on osaamiseltaan ja kulttuuritaustaltaan hyvin erilaisia lapsia. Se ei koske vain maahanmuuttajataustaisia oppilaita.
– Lasten osaamisen taso on suorastaan revennyt. Etevimmät ovat jo viidennellä luokalla sellaisella tasolla, että heikoimmat eivät ikinä saavuta sitä tasoa lukemisessa, laskemisessa, liikunnassa, musiikissa tai missään, Teittinen sanoo.
Hyvät ovat huippuja ja heikoilla on entistä heikommat taidot. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten lapset osaavat lukea. Opettaja ei voi ajatella, että kaikki tekisivät oppitunnilla samaa.
– Se on muuttanut opettajan työtä valtavasti. Ennen koko luokka saattoi lukea jonkun lasten klassikkokirjan ja sitten siitä juteltiin. Nyt toinen pää lukee tosi haastavia kirjoja jopa vieraalla kielellä. Toisessa päässä yhden kirja lukeminen on liian haastava tehtävä. Pitää luettaa pikku pätkiä, ehkä novelleja, ja järjestää ääneenlukupiirejä.
Lisäksi lukutunteja pitää olla aiempaa paljon enemmän, koska lapset lukevat niin vähän.
– Se on iso muutos. Ennen tässä iässä ahmittiin kirjoja ja luokka saattoi lukea vuoden aikana yhteensä satoja, jopa tuhansia kirjoja. Nykyisin luokassa on muutama lapsi, joka lukee monta kirjaa viikossa, poikaoletetuissa vielä vähemmän kuin tyttöoletetuissa. Ennen kummissakin oli lähes yhtä paljon ahmijoita.
Sanavarasto on monilla surkastunut
Toinen näkyvä muutos on lasten kielitaidon rapistuminen. Se koskee syntyperäisiä suomalaisia lapsia.
– Opetuksessa pitää puhua selkosuomea ihan suomalaisten lasten takia ja tietysti myös niiden vuoksi, joille suomi ei ole äidinkieli, Teittinen kertoo.
Lapsia tulee aiempaa moninaisemmista taustoista. Saattaa olla kosovalaisia tai somalialaisia maalaislapsia, lapsia suurkaupungeista. Suomalaistenkin lasten taustat ovat muuttuneet.
– Ei voi ajatella, että kaikki suomalaiset lapset ovat käyneet kesämökillä uimassa, oppineet hakkaamaan halkoja ja onkineet. Semmoista yhtenäiskulttuuria ei enää ole, opettaja sanoo.
– Kun opettaa, täytyy muistaa, ettei voi olettaa mitään. Ei voi olettaa, että lapsi tuntisi esimerkiksi keskeiset kotimaiset puulajit. Tehtäviä antaessa pitää ottaa huomioon, että kaikki tehtävät pitää pystyä eriyttämään. On haastavia versioita, joissa lapset voivat edetä vaikka kuinka, ja on helpompia. Tässä joutuu luovimaan paljon.
Hän muistuttaa siitä, että opettamisen tulee aina lähteä siltä tasolta, jolla lapsi on.
– Mutta nyt ei enää voi lähteä siitä, että luokan lapset olisivat lähellekään samalla tasolla. Ei voi edes olettaa, että kaikki ymmärtävät, mitä minä sanon. He saattavat kirkkain silmin nyökytellä, että ymmärsin, mutta sitten huomaan, etteivät ole tajunneet käyttämäni sanoja tai termejä.
Kyse voi olla sangen tavallisista sanoista.
– Sanavarastojen erot ovat valtavia. Toiset osaavat tosi monipuolisesti hienoja sanoja, vanhanaikaisia sanoja, agraariyhteiskunnan sanoja. Samaan aikaan olen törmännyt siihen, että ihan suomalaisen perheen lapsi ei tiedä, mitä tarkoittaa sana sukulainen tai ylihuomenna.
Niinpä opetuksessa täytyy opettaa suomen kielen sanavarastoa enemmän kuin ennen.
– Täytyy myös osata katsoa ryhmää laajemmin. Opettajalla pitää olla paljon vuorovaikutusta oppilaisiin, pitää olla selvillä, mitä oppilaat touhuavat ja mitä ymmärsivät.
Teittinen arvelee, että lapset näkevät lukemista aiempaa vähemmän.
– Jos perheessä ei lueta lehtiä eikä puhuta, voi olla, että jänniä sanoja ei tunneta.
Myös lyhtyjännitteisyys on lisääntynyt.
– Se koskee tässä ajassa varmaankin kaikkia, myös opettajia, itseänikin. Se näkyy lukemisessa, mutta monessa muussakin. Sinnikkyys on vähentynyt. Sitä joutuu kasvattamaan ja opettamaan enemmän kuin ennen.
Lisäksi luokassa voi olla useita erityisoppilaita. Ennen he opiskelivat pitkälti pienryhmissä.
– Se johtuu inkluusiosta, jolla pyritään siihen, että kaikki pystyisivät olemaan perusopetuksen ryhmässä. Aina se ei toimi. Esimerkiksi Helsingin kaupunki ei osoita siihen rahaa niin, että sen pystyisi hoitamaan kunnialla, Teittinen arvioi.
– Meillä on lapsia, joille pitäisi antaa heidän ansaitsemaansa ja tarvitsemaansa opetusta, mutta nykypuitteilla ja resursseilla se ei aina toimi. Joskus toimii.
Rahakin ratkaisee
Perheiden sosioekonominen eriytyminen näkyy koulussa. Teittinen kysyi keväällä lapsilta, millaisia odotuksia näillä on kesälomalta.
– Oli lapsia, joilla oli ihana kesäloma tulossa. Hyvinvoiva keskiluokka tarjoaa lapsilleen parastaan. Sitten oli niitä, joilla loma kuluu kotona pelatessa. Se ei ole kivaa vaan päin vastoin.
Lapset eivät kuitenkaan kaipaa wau-elämyksiä.
– Lapset tykkäävät tavallisesta. Kesäloman huippuhetkinä kerrataan siitä, kun käveltiin äidin kanssa rannalla, oltiin onkimassa, pelattiin sateessa tai tehtiin yhdessä perheen kanssa automatka.
Lapsiperheköyhyys vaikuttaa lapsiin.
– Myös mahdollisuudet, varallisuus ja huolenpito ovat levähtänyt. Toisilla on mahdollisuuksia aivan eri tavalla kuin toisilla, Teittinen arvioi.
– Tällaisen keskituloisen opettajan ei tarvitse huolehtia, että riittävätkö rahat ruokakauppaan tai voiko osaa lapsille uudet talvikengät. Toisille se on aito murhe. Tavalliset keskituloiset eivät ehkä tajua, että jos olet pienituloinen monen lapsen huoltaja, talous on tiukilla.
Sekin on otettava koulussa huomioon.
– Upeiden leirikoulujen sijaan kannattaa tehdä pieniä asioita, joihin ei tarvitse pyytää rahaa kotoa. Nekin voivat olla hienoja asioita.
Perheet ovat entistä moninaisempia. On yksinhuoltajaperheitä, eroperheitä, uusperheitä, bonussisaruksia.
– On hyviä vuoroviikkokäytäntöjä. Aikanaan niissä tapahtui mokiakin lapsen kannalta. Nyt tuntuu, että useimmat vanhemmat jaksavat tosi kauniisti hoitaa näitä järjestelyjä.
Opettaja on aiempaa enemmän vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa.
– Wilmassa tulee keskusteltua enemmän kuin ennen, Teittinen sanoo.
Eri kulttuurien vanhemmat myös toimivat hieman eri tavoilla.
– On ikään kuin aikakerrostumia. Joissakin kulttuureissa kunnioitetaan opettajaa niin, että tulee mieleen 50-luvun Suomi. Lisäksi on haaste saada joistakin kulttuurista tulevien lasten perheitä mukaan koulun arkeen.
Ylipäätään Teittisen mielestä vanhemmat ja koulu tuntuvat olevan samalla puolella.
– Jos viestin vanhemmille lapsen törttöilystä, vastataan yleensä, että kiitos kun kerroit, selvitämme kotona.
Yhä arvostettu ammatti
Teittisen kokemus on, että yhteiskunta arvostaa opettajan työtä.
– Vaikka se ei näy olosuhteissa. On ollut parempiakin vuosikymmeniä sen suhteen, että on asialliset työkalut, ryhmäkoot, siistit tilat, hyvät materiaalit, asiallinen ruoka opettajilla ja lapsilla. Siinä on menty takapakkia ja sen suhteen voisi näyttää enemmän arvostusta.
Kansalaiset kuitenkin arvostavat.
– Se on mennyt jopa parempaan suuntaan. Vanhemmilta ja tuttavilta kuulee, että tuo on tärkeää työtä, hyvä kun jaksatte.
Nuoret opettajat sen sijaan saattava epäröidä ammatinvalintaansa.
– Moni nuori opettaja miettii, että onko oikealla alalla. Siinä kohdassa itsearvostus on mennyt alaspäin.
KU julkaisee juttusarjaa siitä, miten työ on muuttunut. Ensimmäinen osa julkaistiin 8.7. 2023. Toinen osa julkaistiin 10.8..
uutiskirje 
