Suomalaisten raskaista kokemuksista Stalinin 1930-luvulla toteuttamissa vainoissa on saatu viime vuosina monta hyvää tietokirjaa. Tohtori Anni Reuter onnistuu silti yllättämään teoksellaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. Kun muissa kirjoissa on pitkälti keskitytty Karjalaan muuttaneisiin punapakolaisiin, loikkareihin ja amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, on vainojen kokonaiskuva jäänyt vajaaksi. Reuter kattaa vavahduttavassa kirjassaan kaikki Neuvostoliiton suomalaisryhmät ja vainojen ajallisen keston 1920-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle asti.
Reuterin mukaan Stalin tapatti noin 25 000 suomalaisperäistä ihmistä. Se on lähes yhtä paljon kuin suomalaisia kuoli talvisodassa. Arvio on huomattavasti suurempi kuin mihin muissa tutkimuksissa on päädytty. Niissä luku on 9 000–11 000. Reuter puolustaa omaa arviotaan sillä, että muissa tutkimuksissa suomalaisuus on määritelty liian kapeasti. Niistä puuttuvat suomalaissyntyiset neuvostokansalaiset, kuten inkeriläiset ja kuolansuomalaiset.
Kotiseuduiltaan karkotettuja suomalaisia oli Reuterin mukaan 100 000.
Reuterin kirjalle on onneksi, että hän ehti tehdä arkisto- ja muita tutustumismatkoja Venäjälle juuri ennen kuin Putinin vainot kärjistyivät nykyiseen mittaansa. Oppaana hänellä oli nyt kielletyn ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajia. Välähdykset näiltä matkoilta tuovat tietokirjaan poikkeuksellista elämyksellisyyttä.
Elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta teoksessa on muutenkin paljon, sillä Reuter tutki samalla oman sukunsa historiaa. Hän muistelee kuunnelleensa lapsena isoisänsä serkun Toivo Jääskeläisen kertomusta tämän paosta karkotuksesta Kazakstanista. Reuterin isoisä oli inkeriläispappi Juhani Jääskeläinen.
Reuterin käytössä on ollut myös suomalaisen kirjallisuuden arkistoon talletettuja kirjeitä ja muita muistoja vainon vuosilta. Teoksen kylmien numeroiden oheen ne tuovat inhimillisen kuvan siitä, millaista oli kohdata äärimmäinen kurjuus ja väkivalta kaukaisilla karkotuspaikkakunnilla ja vankiloissa. Vainotut saavat nimet ja kasvot, sillä kirjassa on paljon ainutlaatuisia valokuvia.
Suomalaiset ja muut vangit olivat pakkotyössä käytännössä orjia, joista otettiin kaikki irti ennen kuolemaa. Maanviljelijöistä tehtiin samanlaisia maaorjia, joita Venäjällä oli vuoteen 1861 asti tsaarien aikana.
Inkeriläisistä aloitettiin ja inkeriläisiin se päättyi
Suomen sukuisten vainot alkoivat inkeriläisistä, heihin ne ulottuivat kauimmin ja jatkuivat viimeisimmäksi. Jatkosodan jälkeen Venäjän / Neuvostoliiton suurimpaan suomalaisryhmään kuuluneet inkeriläispakolaiset houkuteltiin tai vietiin väkisin Suomesta. Lupaukset paluusta omalle maalle petettiin. Myös Suomeen adoptoidut yli 300 lasta pakkopalautettiin ja heidän yhteytensä omiin juuriin ja kieleen pyrittiin katkaisemaan. Lapsista kasvatettiin neuvostoihmisiä.
Tämä ei ole ainoa karmaiseva yhtäläisyys sen kanssa, mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa ja ukrainalaisille.
Inkeriläisiä oli Venäjällä vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 115 000, yli kymmenen kertaa enemmän kuin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneita punaisia. Sosialismia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia oli 6 500. Uskonnoltaan luterilaisten inkeriläisten jälkeen toiseksi suurin suomalaisryhmä olivat ortodoksiset inkerikot, joita oli 26 000.
Talonpoikaiset inkeriläiset joutuivat ensimmäisinä vainojen kohteeksi ammattinsa ja elämäntapansa vuoksi. Vapaat talonpojat eivät suostuneet vapaaehtoisesti kolhooseihin, joten heidät piti pakottaa. Bolsevikkien väkivalta kohdistui aluksi ylipäätään kulakeiksi leimattuihin maanomistajiin. Inkerinmaalla painostukseen osallistuivat myös Suomesta muuttaneet kommunistit.
”He olivat kommunistisen järjestelmän ilmeisiä vihollisia, ja heitä vietiin ensimmäisinä”, Reuter kirjoittaa tapahtumista paljon ennen vuosien 1937 ja 1938 suurta terroria.
Suomenkielinen kulttuuri hävitettiin samalla tavalla mitä Venäjä tavoittelee nyt Ukrainassa. Reuterin mukaan kirjaroviot edelsivät ihmisten massamurhaamista samalla tavalla kuin natsi-Saksassa.
Orjatyötä kylmässä maassa
1930-luvun edetessä kaikkia suomalaistaustaisia alettiin pitää epäluotettavina ja vastavallankumouksellisina. Tuhansia ammuttiin joukkohautoihin, mutta historialliset suomalaisalueet tyhjennettiin myös pakkosiirroilla. Siperian lisäksi suuri joukko tapasi kohtalonsa Kazakstanissa viljelemässä puuvillaa aivan kuin Afrikasta siepatut orjat Yhdysvalloissa.
Gulagiin karkotetut saapuivat härkävaunuissa tyhjälle maalle. Majoitusta, ruokailua, työvälineitä tai terveydenhuoltoa ei ollut suunniteltu. Karkotetut joutuivat rakentamaan itse omat vankilansa äärimmäisissä olosuhteissa. Kesällä oli kuuma, talvella hirveä pakkanen. Kylmässä yritettiin selviytyä hatarissa parakeissa ja jopa maakuopissa asuen. Kuolleisuus oli valtavaa.
Reuter kirjoittaa, että ”pakkotyön teettämistä oikeutettiin propagandassa sillä, että se kasvatti kurittomasta väestä hyviä neuvostokansalaisia”.
Siinä missä natsi-Saksan keskitysleirit perustuivat järjestelmälliseen suunnitelmallisuuteen, ne perustettiin Neuvostoliitossa kaaoksen vallitessa.
Samaan aikaan Pravadassa kauhisteltiin kapitalististen maiden työläisten kurjia oloja.
Jeltsin tunnusti kansanmurhan
Neuvosto-Karjalassa suomalaisen kulttuurin ja hallinnon kukoistus päättyi vuonna 1935. Moskovan neuvostojohto julisti taistelun suomalaista porvarillista nationalismia vastaan. Murhat ja karkotukset alkoivat huipentuakseen vuosina 1937 ja 1938. Suomalaisia demonisoitiin samalla tavalla kuin ukrainalaisia nyt. He joutuivat kahden tulen väliin, koska Suomikaan ei halunnut loikkareita takaisin kotiin. Sekä NKVD että Suomen Valtiollinen poliisi pitivät suomalaistaustaisia neuvostokansalaisia vakoojina.
Punainen terrori ei sinänsä erotellut kansanryhmiä. Sen uhreiksi joutuivat kaikki, myös monet NKVD:n pyövelit kukin vuorollaan. Silti suomalaiset olivat niin yliedustettuja etenkin teloitetuissa, että Anni Reuterin mielestä voidaan puhua kansanmurhasta. Neuvostoliitossa asuneista tuomituista suomalaisista 90 prosenttia sai kuolemantuomion. Teloituskiintiöt ylitettiin Karjalassa nopeasti, sillä alueen uusi venäläinen johto väitti paljastaneensa suomalaisten fasistien terroristiryhmän.
Virallinen Venäjäkin tunnusti suomalaisten kansanmurhan vuonna 1993 Boris Jeltsinin kaudella. Siitä on tasan 30 vuotta. Nyt Venäjä on murhattujen sijaan rehabilitoinut murhaajan, Stalinin, ja vainojen muistoa häivytetään tai vääristellään, kuten joukkoteloituspaikka Sandarmohin taannoisissa kaivauksissa.
Anni Reuterin kirja on todennäköisesti vuoden tärkein tietokirja.
Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 397 sivua, SKS kirjat.
uutiskirje 
