Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006–2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.
Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.
Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen uudella trilogialla Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.
Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.
Merikotkan huuto on Smirnoffin trilogian avaus. Siitä ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.
Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista runsaan ja halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?
Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.
Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.
Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.
Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja ”siivooja” asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.
Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.
Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.
uutiskirje 
