Maailma palaa ja tulvii, fasismin yö sarastaa, köyhiä köyhdytetään ja rahat hupenevat hiljalleen myös keskiluokan pankkitileiltä. Totisesti elämme synkkää aikaa.
Kurjistumisen kierteessä yksilöt keskittyvät omaan selviytymiseensä. Myös yhteiskunnallisella tasolla elämän perusedellytykset määritellään uusiksi. Luksusta, sanoi tuleva valtiovarainministeri kulttuurista jo ennen kuin äänet oli tiputettu uurnaan.
Vaikka oma aikakautemme vaikuttaa ainutkertaiselta, ei kyseessä silti ole ensimmäinen kerta, kun modernin länsimaalaisen horisontti on asetettu matalalle. Ja joka kerta kriisistä selviytymiseen on etsitty voimaa myös tarvehierarkian yläpäästä.
Menneisyyden ja nykyisyyden yhtymäkohtia ymmärtääkseen voi kääntyä vaikkapa Ranskasta Yhdysvaltoihin emigroituneen Anaïs Ninin sota-ajan päiväkirjojen puoleen. Niissä sodan kauhut vuorottelevat elämän, rakastamisen ja työnteon kanssa. Elokuussa 1945 pudotetut atomipommit jättävät Ninin päiväkirjaan siistin, raportinomaisen jäljen: ”Hiroshimaan pudotettu atomipommi. Hirmuteko joka tyrmistyttää maailmaa. Uskomatonta barbaarisuutta.” Ja myöhemmin: ”Toinen pommi pudotettu Nagasakiin. Se on sellaista raakalaismaisuutta, että sitä on vaikea uskoa.”
Voimakkaista sanavalinnoista huolimatta merkintöjen sävy on kylmän kliininen ja passiivisuudessaan lamaantunut. Tunnistan saman sävyn omista päiväkirjamerkinnöistäni, joissa havainnoin ilmastonmuutoksen etenemistä: Rodoksella palaa, Pohjois-Italiassa kadut ovat muuttuneet kanaaleiksi, jossain Costa Ricassa silta tuhoutuu hirmumyrskyn alle. Kokemani kauhu on laadultaan abstraktia. Näen merkit, mutten tunne polttoa ihollani, jota pohjoinen maantiede vielä toistaiseksi suojelee.
Keinottomuus askarruttaa myös Niniä: ”Mitä me voimme tehdä? Koska meistä tuntuu, ettei meillä ole tässä kaikessa osaa eikä arpaa, käännämme selkämme.” Passiivisuutta tulisi siis välttää. Toisaalta: ”Ne, jotka puhuvat politiikkaa yötä päivää, eivät ole ratkaisseet mitään.”
Paradoksi jää selvittämättä. Nin jättää aiheensa ja siirtyy käsittelemään rakastajan hahmon ominaispiirteitä seuraavassa romaanissaan.
Valinta saattaa vaikuttaa eskapistiselta, mutta siinä kasvaa radikaaliuden siemen, ainakin jos Karl Marxiin on uskominen.
Nuoren Marxin mukaan kapitalismin ytimessä on kysymys elämästä ja inhimillisistä tarpeista kieltäytymisestä, ja tämä kieltäymys toimii työläisten alistamisen välineenä. Nautinto tai laajemmin merkityksellisen elämän tavoittelu esitetään työtä tekevälle tarpeettomana aktiviteettina, onhan työläinen vain suorittava ruumis vailla inhimillisiä ominaisuuksia. Kriisi on hyvä ajankohta tämän käsityksen pönkittämiselle.
Marx kirjoittaa vuoden 1844 taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissaan: ”Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi. Mitä mitättömämpi on olemisesi, mitä vähemmän sinä ilmaiset elämääsi, sitä enemmän sinä omistat, sitä suurempi on sinun luovutettu elämäsi, sitä enemmän sinä kasaat kokoon vieraantunutta olemustasi.”
Taloudellisen säästeliäisyyden hinta tingitään inhimillisyydestä. Inflaation laukatessa hoetaan, miten keskiluokalla on varaakin säästää turhanpäiväisyyksistä – siis harrastuksista, teatteriesityksistä ja konserteista. Pienituloiset pakotetaan karsimaan kulttuurista leikkaamalla kansalais- ja työväenopistojen rahoitusta sekä nostamalla kirjojen, elokuvanäytösten ja kulttuuritapahtumien arvonlisäveroa. Säännöllinen valituksen aihe kirjailijaystävieni keskuudessa on näinä päivinä se, miten jo viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana tapahtunut paperin hinnan raju nousu on tehnyt kirjojen ostamisesta luksusta. On ainoastaan loogista, jos arvonlisäveron kiristämisen kautta kirjailijoilta viedään viimeisetkin edellytykset oman taiteenalansa tukemiseen.
”Taloudellisen säästeliäisyyden hinta tingitään inhimillisyydestä.”
Ihminen elää kyllä tarpeen vaatiessa hetken ilman teoretisointia ja tanssiaisia. Mutta minkä tähden? Ja millaista elämää? Usein tuntuu, että nykyajassa esteettisistä elämyksistä puhuminen on itsessään muuttunut eräänlaiseksi tabuksi. Vahvimmin se heijastuu poliittiseen diskurssiin, jossa vahvin argumentti taiteen julkisen rahoituksen puolustamiseksi liittyy alan taloudellisiin vaikutuksiin. Jokainen kulttuuriin suunnattu euro tulee kymmenkertaisena takaisin, hokevat lobbarit. Ehkä. Mutta niin kertautuvat myös fossiiliseen energiaan, huumeisiin ja sotateollisuuteen kohdistetut sijoitukset, ja arvattavasti vielä suuremmin kertoimin.
Anaïs Nin kirjoittaa päiväkirjoissaan ystävästään Gonzalosta, jonka pauhaava sota julmuuksineen uhkaa ajaa totaaliseen epätoivoon. Nin itsekään ei ole todellisuudelle immuuni; tapahtumat vaivaavat molempia ”yöt ympäriinsä”. Ero on kuitenkin Ninin kertoman mukaan siinä, millaisen vastapainon sisäinen elämä pystyy ulkoiselle todellisuudelle tarjoamaan. Nin kirjoittaa Gonzalosta: ”Tapahtumat lyövät hänet maahan. Hänellä ei ole minkäänlaista sisäistä elämää, jonka turvin hän kestäisi ja saisi muutettua tapahtumat kullaksi.
En usko, että kriisiä voi koskaan manifestoida kullaksi. Taide ei pelasta meitä katastrofilta, mutta se antaa syyn katsoa sen yli. On pidettävä ihmisyytemme rippeistä kiinni maailmassa, joka haluaa muuttaa kaiken tuhkaksi ja pääomaksi. Siihen tarvitaan teoriaa ja tanssiaisia – sekä halvempia kirjoja.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
uutiskirje 
