Kriminaalipolitiikka kääntyi Suomessa uusille urille 1960–70-luvuilla. Ankariin rangaistuksiin perustuvaa vanhaa järjestelmää oli alettu kritisoida epäoikeudenmukaiseksi ja yhteiskunnan hyväosaisia suosivaksi. Pienistä omaisuusrikoksista saatettiin rangaista kohtuuttoman ankarasti verrattuna isoihin yhteiskuntatason rötöksiin kuten veropetoksiin tai ympäristörikoksiin.
Oikeusjärjestelmän kritiikki oli aikakauden radikaalin kulttuurin kestoaiheita. ”Ellet miljoonaa pysty kavaltamaan, turhaan rikoksesta haaveiletkaan”, lauloi Rauli ”Badding” Somerjoki Jarkko Laineen sanoin Jörn Donnerin elokuvassa Perkele! Kuvia Suomesta vuonna 1971. Laulun kertoja oli sortunut kerran varastamaan, koska palkka ei riittänyt elämiseen, ja joutunut siksi vankilaan.
Puhuttiin myös laitosvallasta: mielisairaalaan tai vankilaan joutuneita eivät koskeneet samat perus- ja kansalaisoikeudet kuin muita ihmisiä.
– Tätä kritisoitiin voimakkaasti, samoin ylipäänsä ajatusta, että vankilarangaistuksilla voitaisiin parantaa ihmisiä tekemästä rikoksia. Uusista tutkimuksista kävi ilmi, että vankila laitostaa ihmisiä eikä paranna heitä, kertoo oikeushistorioitsija Aura Kostiainen.
Kostiainen väitteli viime syksynä Helsingin yliopistossa oikeustieteen tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa käsittelee vuosina 1972–1977 istuneen rikosoikeuskomitean työtä. Komitea käynnisti 30 vuotta kestäneen rikoslain kokonaisuudistuksen, jonka myötä Suomen kriminaalipolitiikka muuttui muiden Pohjoismaiden perässä aiempaa humaanimmaksi, rationaalisemmaksi ja enemmän tutkimustietoon pohjautuvaksi.
Sosiaalipolitiikka etusijalle
Vasemmiston osuus linjan muuttumisessa oli Kostiaisen mukaan keskeinen. Vuonna 1969 SDP julkaisi ensimmäisen kriminaalipoliittisen ohjelmansa ja sen jälkeen oikeusturvapoliittisen ohjelman. Taustalla olivat muun muassa Marraskuun liikkeen esiin nostamat huolet. Liike, jossa olivat aktiivisia esimerkiksi tulevat kansanedustajat Ilkka Taipale (sd.) ja Claes Andersson (vas.), vaati oikeutta asunnottomille, alkoholisteille, mielisairaille, vangeille ja muille yhteiskunnan vähäosaisille.
Rikosuudistuskomitean työskentelyssä näkyivät vahvasti vasemmiston linjaukset, vaikka se koostuikin lähes koko poliittista kirjoa edustavista asiantuntijoista. Sisäisistä ristiriidoistaan huolimatta uudistushenkinen komitea asettui tavallisen palkansaajan puolelle yhteiskunnallista eliittiä vastaan. Vasemmiston luokkataisteluhenkinen sanasto kuitenkin häivytettiin ja pienen ihmisen puolustaminen kytkettiin rationaalisen suunnittelun lähtökohtaan, Kostiaisen väitöksestä ilmenee.
Lähtökohtana oli ajatus, että rikosoikeus on vasta viimeinen keino puuttua ongelmiin ja rikollisuutta pyritään ehkäisemään ensisijaisesti muilla välineillä, kuten sosiaalipoliittisilla toimilla.
– Vankiluvut lähtivätkin dramaattiseen laskuun jo 1960-luvun lopulla. Asiaan vaikuttivat monet uudistukset, kuten julkijuopumuksen dekriminalisointi, Kostiainen kertoo.
Etenkin pienehköistä rikoksista määrättyjä lyhyitä vankeusrangaistuksia pidettiin haitallisina, koska vankilan tiedettiin laitostavan ihmisiä ja tutustuttavan heitä muihin rikoksentekijöihin.
Uudistushalu ulottui poliittisesti laajalle, kokoomuksen edistyksellisempään siipeen saakka. Näkemyseroja oli siitä, onko pyrkimyksenä lähinnä tasoittaa räikeimpiä epäkohtia ja suojella heikompaa osapuolta vai muuttaa laajemmin yhteiskunnallisia vastuu- ja valtasuhteita.
– Lopputulosta voi sanoa sosiaaliliberaaliksi kompromissiksi, Kostiainen summaa.
Rangaistuspopulismi valtaa alaa
Kostiainen valitsi rikosoikeuskomitean tutkimusaiheekseen seurattuaan nykyistä kriminaalipoliittista keskustelua, joka on aivan toisenlaista.
– Kriminaalipolitiikka on ankaroitunut ja rangaistuspopulismi on vallannut alaa. Heikomman suojasta ja yhteiskunnan valtasuhteiden muuttamisesta ei paljon puhuta.
Näkemys rikollisuudesta on julkisessa keskustelussa yksilökeskeisempi kuin rikosoikeuskomitean aikaan. Tuolloin oli tavallista esimerkiksi ajatella, että rikoksentekijäksi ajautunut huono-osainen ihminen on järjestelmän uhri. Nykykeskustelusta tällaiset näkökulmat puuttuvat.
Rikollisuuden taustalla on lapsiperheiden toimeentulo-ongelmia. Ja niitä nykyhallitus on pahentamassa sosiaaliturvaleikkauksillaan.
1960–70-luvuilla oikeusjärjestelmä avautui laajan yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi, vaikka asiantuntijoillakin oli keskustelussa keskeinen rooli. Kun humaanista ja rationaalisesta kriminaalipolitiikasta oli tullut vallitseva näkemys, aihepiirin käsittely supistui lähes pelkästään asiantuntijapiireihin.
– Tuli ajattelua, että tämä ei kuulu maallikoille. Pelättiin, että konservatiivinen oikeisto kyseenalaistaisi rikosoikeuskomitean työtä, Kostiainen arvioi.
Enää keskustelun eristäminen ja asiantuntijoiden siilipuolustus ei toimi.
– Tarvitaan uusia tapoja käydä keskustelua ja ratkaista asiantuntijuuden ja demokratian välinen ristiriita, Kostiainen pohtii.
SDP:n kriminaalipolitiikka tuuliajolla
Erityisesti perussuomalaisten ja kokoomuksen piirissä luotetaan ankarampiin rangaistuksiin rikollisuuden torjunnassa. Tällainen ajattelu on saanut jalansijaa laajemminkin. Kesällä 2022 silloinen pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin otti yllättäen kantaa ankarampien rangaistusten puolesta. Hän puhui rikoslaista yleisesti täsmentämättä, minkä rikostyyppien rangaistusasteikkoja pitäisi nostaa.
1970-luvun rikosoikeuskomitean aikaan SDP oli aktiivisimmin rakentamassa pohjoismaista, humaania ja rationaalista rikosoikeudellista linjaa. SKDL:ssä koettiin epäluottamusta koko rikosoikeudellista järjestelmää kohtaan, ja sen rooli käytännön uudistustyössä jäi siksi vähäisemmäksi. Nyt tilanne vasemmiston sisällä on toinen, Kostiainen arvioi.
– SDP tuntuu unohtaneen oman historiansa ja näyttää ajelehtivan näissä kysymyksissä. Sillä ei ole kovin selkeää linjaa, ja välillä sieltä tulee aika populistisia heittoja. Vasemmistoliitto taas näyttää aika yhtenäiseltä ja on tehnyt nuorisorikollisuuteen liittyvän ohjelman.
Joulukuussa 2022 julkistetussa ohjelmassa vasemmistoliitto esittää 16-kohtaisen, sosiaalipoliittisesti painottuneen toimenpidelistan nuorten rikollisuuteen pureutumiseksi. ”Mikään tutkimus ei tue ajatusta, että rangaistusten koventaminen tai rikosvastuuikärajan alentaminen toimisi. Tarvitsemme parempaa varhaista puuttumista ja riittävästi resursoituja erilaisia tukipalveluita”, ohjelmassa linjataan.
Onko alaikäisen paikka vankilassa?
Kriminaalipoliittinen keskustelu on viime vuosina vilkastunut juuri nuorisorikollisuuden ja Ruotsissa kansankotia järkyttäneen katujengiväkivallan vuoksi. Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelmassa nuoriso- ja jengiväkivallan torjuminen on vahvasti esillä. Hallitus lupaa ”toteuttaa laajan joukon sekä kovia että pehmeitä toimenpiteitä”.
Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaja Kimmo Nuotio kiittää hallitusta laaja-alaisesta näkökulmasta, mutta esittää vakavia huolenaiheita. Hänkin aloittaa historiasta.
– Suomessa on ollut tämä pitkä linja. 1970–80-luvuilta alkaen on hyvin määrätietoisesti yritetty rajoittaa vankeusrangaistuksia alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista. Meillä ei ole enää esimerkiksi nuorisovankiloita ollenkaan. Vankilukutilaston mukaan alle 18-vuotiaita vankeusvankeja on Suomessa tällä hetkellä vain kuusi, Nuotio taustoittaa.
Linjaukset perustuvat tutkimustietoon siitä, että alaikäisten sijoittaminen vankilaan ei ole heidän tulevaisuutensa kannalta hyvä ratkaisu eikä auta heitä pääsemään pois rikollisilta poluilta, vaan pikemminkin päinvastoin.
– Alle 18-vuotiaat ovat lastensuojelun piirissä, ja lastensuojelun puolella on aika paljon keinoja käytettävissä. Ajatus on ollut, että painopisteen tulisi olla siellä. Vain silloin, jos alaikäinen saa yli kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion, vankeudelle ei ole vaihtoehtoja.
– Viime vuosina on kertynyt kokemuksia erilaisista moniammatillisista tukikokeiluista, joilla nuorten rikoksiin on pyritty puuttumaan. Kokisin tärkeäksi vahvistaa juuri tätä puolta, eikä niinkään rikosoikeudellista repressiota, Nuotio linjaa.
Isoja muutoksia katujengien vuoksi
Vallalla on Nuotion mukaan nyt ajattelua, että katujengit nähtäisiin järjestäytyneen rikollisuuden kaltaisena toimintana. Tällöin ne tuodaan kovemman rikosoikeudellisen kontrollin alueelle, kuin jos niitä käsitellään nimenomaan nuorisorikollisuutena. Hallitus suunnittelee, että rikoksen liittyminen katujengin toimintaan säädettäisiin erilliseksi rikoksen koventamisperusteeksi.
Nuotio palaa taas historiaan.
– Kun vuonna 1976 järjestäytyneen rikollisuuden koventamisperuste tuotiin rikoslakiin, keskustelussa korostettiin erityisesti sitä, että nuorisojengit on rajattava siitä pois. Nyt ajatellaan, että näiden ilmiöiden torjunta vaatii niiden määrittelyä vakavammaksi rikollisuudeksi. On ymmärrettävää, että näin yhteiskunnassa reagoidaan, mutta ymmärrämmekö me tämän tapaisten muutosten syvyyttä? Nuotio kysyy.
Hallitus myös muun muassa selvittää mahdollisuudet lisätä nöyryyttävä tekotapa rikoksen koventamisperusteeksi ja aikoo tiukentaa rangaistuksia ampuma-aserikoksista ja vaarallisen esineen hallussapidosta.
– Monet tiukennukset tulevat varmasti johtamaan siihen, että tutkintovankeuden käyttö nuorilla ja nuorilla aikuisilla lisääntyy ja myös ehdottomat vankeustuomiot lisääntyvät, Nuotio arvioi.
Köyhyys altistaa rikollisuudelle
Monista synkistä rikosuutisista huolimatta yleinen trendi on ollut jo pitkään se, että rikollisuus vähenee, Nuotio muistuttaa. Alaikäisten tekemät katuryöstöt ja väkivaltarikokset ovat kuitenkin viime aikoina lisääntyneet.
– Nämä ilmiöt ovat aika uusia, ja tutkijatkin vasta yrittävät ymmärtää, mitä tässä tapahtuu. Maahanmuuttajataustaisten katujengit ja kantasuomalaisten katuryöstöt, kuten merkkivaatteiden varastaminen toisilta nuorilta, ovat keskenään erilaisia ilmiöitä. Nämä kaikki vaatisivat nyt hyvin laaja-alaista otetta, Nuotio painottaa.
Taustalla on esimerkiksi lapsiperheiden toimeentulo-ongelmia. Ja niitä nykyhallitus on pahentamassa sosiaaliturvaleikkauksillaan. Suomessa elää jo yli 130 000 lasta köyhyydessä, ja tänä vuonna heitä tulee olemaan SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n laskelmien mukaan 12 700 enemmän.
– Toimet, joilla tiukennetaan lapsiperheiden taloutta, ovat alaikäisten rikollisuuden kannalta huolestuttava ilmiö. Rikoksentekijät rekrytoituvat yleensä hyvin pienituloisista perheistä, joissa kyky tarjota hyviä asioita on muita heikompi, Nuotio muistuttaa.
Sen sijaan nuorten vankeusrangaistusten lisääminen saattaa syrjäyttää heitä entisestään ja koventaa rikollisuutta.
– Tämä on vankeinhoitoviranomaisillekin vaativa asia, koska tällaiset nuoret vaatisivat monenlaista erityishuomiota vankeinhoidon puolellakin, Nuotio lisää.
Nuorten rikoksista keskusteltaessa tulisi Nuotion mukaan muistaa se perusasia, että nuoret ovat vielä kehittyviä ja kasvavia.
– Siitä, että nuori on ollut mukana jossain rikollisessa, ei voi vielä päätellä, että hän olisi hakeutumassa rikolliselle uralle. Tarvittaisiin paljon perheiden tukemista ja lastensuojelun keinoja.
Tutkimustieto mukaan päätöksentekoon
Aura Kostiainen toivoo kokonaisvaltaisempaa ja arvopohjaisempaa otetta kriminaalipoliittiseen keskusteluun. Yksittäiset, järkyttävät rikostapaukset ja ilmiöt saavat helposti liian suuren painoarvon.
– Pitää miettiä, mitkä ovat ne asiat, joita haluamme rikosoikeusjärjestelmällä suojella. Tutkimuksen avulla voidaan osoittaa, millaisella politiikalla voidaan toteuttaa haluttuja arvoja ja tavoitteita.
On esimerkiksi paljon tutkimusnäyttöä siitä, että kovemmilla rangaistuksilla ei saada vähennettyä rikollisuutta, ja toisaalta siitä, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvat budjettileikkaukset voivat lisätä rikollisuutta, Kostiainen mainitsee.
1960–70-luvuilla puhuttiin kokonaisvaltaisesta ja siihen kuuluvasta henkisestä maanpuolustuksesta. Nämä tuntuvat Kostiaisen mukaan ajankohtaisilta käsitteiltä nykyisissä kriisitunnelmissa.
– Ajatus oli, että kaikki sosioekonomiset ryhmät sidotaan mukaan yhteiskuntaan ja tasataan ihmisten mahdollisuuksia, jolloin he kokevat yhteiskunnan legitiimiksi ja sitä on vaikeampi hajottaa erilaisilla ulkopoliittisilla vaikuttamisyrityksillä.
– Toimet, jotka lisäävät eriarvoisuutta tai koventavat rangaistuksia tai nuorisoon tai ulkomaalaisiin kohdistuvaa valvontaa, voivat herättää epäluottamusta, mikä taas vähentää sosiaalista koheesiota, Kostiainen varoittaa.
uutiskirje 