– Mitä ihmettä aiot tehdä Tropeang Krohomissa, minibussin kuljettaja kysyy kummastuneena.
Harva matkustaja haluaa jäädä kyydistä tänne, kahden kambodzhalaisen maakuntakaupungin väliseen kylään.
Tropeang Krohom (punainen lampi) sijaitsee päätien risteyksessä. Nimi viittaa Ratanakirin provinssille tyypilliseen verenpunaiseen hiekkamaahan.
Risteyksestä minut ottaa kyytiinsä moottoripyöräilijä, joka kuljettaa minut kotikyläänsä. Ajamme päällystämättömillä, kuoppaisilla teillä yli kaksi tuntia. Ohi kiitävät kuorma-autot nostattavat ilmaan paksuja pölypilviä, ja punainen hiekka peittää tienlaidan puut.
Kambodzhan 17 miljoonasta asukkaasta noin prosentti asuu tällä alueella. Asujaimisto koostuu noin 60 perheen kylistä. Kambodzhan koillisosissa elää yli 20 alkuperäiskansaa, joista jokaisella on omat tapansa ja tarinansa. Kansoilla on myös omat kielensä, mutta niitä käytetään nykyisin vain harvoin. Nuoriso mieluummin vaihtaa suurimman kansanryhmän khmerinkieleen, joka on hiljalleen syrjäyttämässä muita.
Kylä veden alla
Näillä seuduilla perinne ja kehitys törmäävät toisiinsa. Vuonna 2017 rakennettiin Srepok- ja Sesanjokien yhtymäkohtaan vesivoimalaitoksen pato, jonka vesiallas peitti 34 000 hehtaaria maata. Tuhansia asukkaita pakkosiirrettiin toisaalle.
Noin 50 perhettä kuitenkin kieltäytyi lähtemästä. Kun kylätie jäi veden alle, he alkoivat käyttää pikkuveneitä. Sitten vesi alkoi kohota heidän tolppien päälle pystytettyjen talojensa alla.
Nykyään kyläläiset elävät pienen matkan päässä, yhä soutuetäisydellä vanhasta paikasta. He asuvat lähellä voimalaitosta, mutta sähköverkon ulkopuolella. Ihmiset joka tapauksessa kieltäytyvät maksamasta sähköstä, joka tulee ”siitä kirotusta” padosta. Kambodzhalainen kansalaisjärjestö on tukenut sinnikästä vastarintaa toimittamalla kyläläisille aurinkopaneeleja, joista saadaan virtaa puhelimiin ja yövaloihin.
– Olen käynyt uudessa kylässä muutaman kerran vierailemassa sairaan sukulaiseni luona, mutta en ikinä muuta sinne asumaan, sanoo Poo, 64.
Hän viittoo riisipellolleen, jolta on juuri korjannut sadon.
– Tämä maa on minun identiteettini.
Buddhalaisessa kulttuurissa vainajat poltetaan, mutta pounong-kansan perinteiden mukaan kuolleet haudataan. Pounongit uskovat, että kuolleiden henget jäävät vaeltelemaan hautapaikan ympärille. Se on pääsyy yhteisön muuttohaluttomuuteen.
Aaveiden metsä
Saadakseni lisätietoa kuolemanriiteistä matkustan vielä etäisempiin kyliin Koillis-Kambodzhassa, Laosin ja Vietnamin rajojen lähelle. Ranskalaiset piirsivät Kambodzhan, Laosin ja Vietnamin rajat 1950-luvulla, mutta näiden seutujen kansat ovat eläneet täällä valtioita kauemmin.
Tompoun-kansan kylässä, noin 20 kilometrin päässä Vietnamin rajalta pyydän nuorta naista viemään minut ”prey khmaochiin” eli aaveiden metsään. Hän kieltäytyy.
– Kun ruumiit on rituaalien mukaan haudattu, ne jätetään luontoon. Elävien sielujen ei pitäisi enää sekaantua asiaan, nainen sanoo.
Viisi lasta kuitenkin suostuu opastamaan minua, kunhan lupaan, että pysymme koko ajan tiiviisti yhdessä. Kaksi poikaa pitää toisiaan kädestä, toinen kuiskii olevansa peloissaan. Metsässä ei kuulu muita ääniä kuin kuivien lehtien rahinaa jalkojemme alla ja varisten raakkumista puiden latvoissa.
Ensimmäinen kohtaamamme hauta on yhdistelmä puuta ja kiveä, siinä lukee kuolinpäivä ja siihen on kiinnitetty valokuva naisesta suussaan kansalle tyypillinen piippu. Ympärillä on muita puisia hautamuistomerkkejä, jotka ovat jo rapistuneet. Paikka on yhtä aikaa makaaberi ja rauhaisa.
Sotilas ja veistäjä
Toisessa kylässä charai-yhteisö noudattaa samoja hautausperinteitä. Leejapheuy, 68, istuu penkillä keskellä kylää. Hän on eläkkeelle jäänyt sotilas, joka on elänyt täällä koko ikänsä. Hän huokuu kaiken nähneen ihmisen itsevarmuutta.
Käy ilmi, että hän on veistäjä, joka tekee puisia animistisia vartijaveistoksia, sielujen suojaksi. Hautajaismetsässä näen asetta pitelevän miehen patsaan ja veistetyn norsun. Perinteen mukaan jokaisissa hautajaisissa on teurastettava vesipuhveli, mutta perheet ovat hylkäämässä tämän käytännön, sillä eläimet ovat kalliita.
Maniokkia ja kumia
Matkamme jatkuu mutkaisia maalaisteitä ja kapeita siltoja pitkin. Matkan varrella näemme maniokkipeltoja työläisineen. Kaksitoistavuotias Seth on tullut tänne Kandalin provinssista yli 500 kilometrin päästä, läheltä Phnom Penhiä. Hän kertoo tulleensa vain sadonkorjuuta varten ja palaavansa kouluun kotikaupunkiinsa sen jälkeen.
– Tässä on yksi syy perinteiden katoamiseen. Sesonkityöläiset ja väliaikaiset asukkaat eivät noudata muinaisia tapoja, moottoripyöräkuskini Mana, 37, selittää.
Matkan edetessä maisema muuttuu ja ajamme kilometrikaupalla kumiplantaasien halki. Jokaisen puun rungossa on kiinni musta keräyskulho.
– Kymmenen vuotta sitten nämä tiet olivat paljon kapeampia. Kumiyhtiöt ovat vallanneet paljon maata ja heidän täytyy voida ajaa isoilla rekoilla syvälle metsään, Mana selittää.
Perinne ja käytäntö
Saavumme prouw-yhteisön kylään puolenpäivän aikaan. Muutamia kyläläisiä on kerääntynyt ulos tulikulhon ympärille. Metallikulhossa hehkuvilla hiilillä kypsyy kasvis- ja riisilounas. Kylänraitilla juoksee haukkuvia koiria, siat vaeltelevat talojen välissä ja paljasjalkaiset lapset huutavat, että kylään on tullut vieraita.
Meidät toivottaa tervetulleiksi Makara, jonka mielestä perinteet ovat kiinnostavia, mutta asiassa on myös käytännöllinen puolensa.
– Buddhalaiset munkit toimittavat ruumiinpolton ilmaiseksi, mutta hautajaiset maksavat paljon, Makara selittää vanhojen tapojen hiipumista.
Tavat vaipuvat unhoon myös siksi, että alueen väestörakenne muuttuu. Seudulle muuttaa yhä lisää khmer-enemmistön jäseniä, jotka ostavat maata ja perustavat plantaaseja.
– Alkuperäiset asukkaat muuttavat syvemmälle metsään, Makara tietää.
Rakkausmajat ja puhelimet
Paluumatkalla ohitamme useita kreung-kansan kyliä. Kreungit tunnetaan niin sanotuista rakkausmajoistaan, joissa naimaikäiset tyttäret tapasivat poikaystäviään.
– Aikanani minulla oli kolme rakastajaa majassa ennen kuin löysin nykyisen aviomieheni, Semapohean, 60, nauraa.
– Pojat saivat jäädä yöksi, annoin heidän olla yön tai kaksi ja sitten lähetin heidät tiehensä.
Nainen valitsi, kenet hyväksyi aviomiehekseen. Tapa oli erikoinen maassa, jossa avioliitot edelleen vaativat perheiden hyväksynnän.
Nykyään rakkausmajoja ei kuitenkaan enää ole.
– Silloin tällöin rakennamme majoja näyttääksemme niitä turisteille, mutta nykyään ihmiset käyttävät kumppanin etsimiseen puhelimiaan. Sitä paitsi perheet elävät nykyään isommissa taloissa, joissa lapsilla on erilliset huoneet ja riittävästi yksityisyyttä, Semapohean selittää.
Toinen kylän asukas, 52-vuotias Sookanjerai on pessimisti.
– Uusi sukupolvi on liian laiska jatkaakseen perinteitä. Nuoret eivät välttämättä halua lähteä muualle, mutta he eivät ole kiinnostuneita vanhoista tavoista. Muutaman vuoden kuluttua kaikista on tullut khmerejä ja meidän kansamme on kadonnut.
lehti 