Tammikuun viidentenä istun suojaisan kotini keittiönnurkassa ja katselen puhelimeni välityksellä, kun Hamada Abu Sleyma itkee. Kun Israelin armeijan pommi osui lokakuussa siihen, missä vielä hetki sitten oli hänen perheensä talo, oli Hamada leipomossa hakemassa perheelleen leipää. Pommi tappoi Hamadan vaimon, kuusi lasta ja kaksi lastenlasta. Hänen koko perheensä.
Entisen kotitalonsa raunioiden viereen Hamada on rakentanut asuinsijakseen teltan. Hän sanoo pysyvänsä näin perheensä läheisyydessä. Öisin, kun kissa kulkee raunioilla, Hamada ajattelee sen johdattavan kadonneiden ruumiiden tai ruumiinosien luo.
On muitakin videoita. Esimerkiksi sellainen, jossa 11-vuotias Rahaf Al-Farra ei avaa silmiään. Hän on menettänyt Israelin ilmaiskussa paitsi näkönsä, myös vanhempansa ja sisaruksensa.
Kolmas video kuvaa toimittaja Ahmad Al-Habbaa tämän saadessa kuulla äitinsä, siskonsa ja siskonsa lasten kuolleen. Neljännellä videolla lasta kiidätetään aikuisen sylissä sairaalaan, jota ei ole. Ja seuraava, jossa katsojalle anonyymit ruumiit makaavat tienpientareella tai aasin vetämissä kärryissä. Yksi toisensa perään videoita, joilla hädin tuskin selviytyneet yrittävät kuvata menetyksensä määrää.
Se, mikä jää henkiin, sinnittelee raunioissa.
Boikotoikaamme, osoittakaamme mieltä ja lähettäkäämme postia ulkoministerille.
Tämän tekstin kirjoitushetkellä Kansainvälinen tuomioistuin käsittelee Etelä-Afrikan tekemää kannetta, jonka mukaan Israel on syyllistynyt Gazassa palestiinalaisten kansanmurhaan. Viimeksi kuluneiden kolmen kuukauden aikana arviolta joka sadas gazalaisista on murhattu, enemmistö heistä naisia ja lapsia. Pommitusten lisäksi kysymys on ruoan, lääkkeiden ja puhtaan juomaveden kaltaisten välttämättömyyksien puutteesta.
Toisin kuin monessa suomalaisessa mediassa on haluttu myöntää, kyse ei ole Israelin ylimitoitetusta vastauksesta Hamasin lokakuiseen terrori-iskuun. Kyse on vuosikymmeniä kestäneestä kolonialismista, jonka erääksi alkupisteeksi voidaan lukea vuoden 1948 nakba, katastrofi, jonka aikana Israel karkotti noin 750 000 palestiinalaista väkivaltaisesti kodeistaan.
Etelä-Afrikan kanne osoittaa, että konfliktin ulkopuolisten valtioiden ei tarvitse vain katsoa hiljaa sivusta, kun elämää ja kokonaisia kansoja tuhotaan. Suomessa on kuitenkin käperrytty näennäisen puolueettomuuden taakse piiloon. Ulkoministeri Elina Valtonen on todennut Suomen ottavan asiaan kantaa ”myöhemmin keväällä”. Ikään kuin sellaiseen olisi aikaa. Maamme puoluejohdosta ainoa suoraselkäisiä kommentteja aiheesta esittänyt poliitikko on ollut Li Andersson, jonka mukaan Suomen tulisi tukea Etelä-Afrikan aloitetta omalla väliintulollaan.
Vaikka Elina Valtonen voisi tehdä enemmän, on tuhoa etäältä seuraavan kansalaisen olo silti ymmärrettävästi voimaton.
”Ketä se auttaa jos me kaikki nyt istutaan ja itketään kolme viikkoa internetissä kattomassa kuvia kuolleista lapsista?” kysyy näyttelijä-kirjoittaja Noora Dadu roolihahmonsa suulla monologiesityksessään Minun Palestiinani. Siteerattu kohtaus sijoittuu vuoden 2008 lopulle, ensimmäisen Gazan sodan syttymisen ajankohtaan. Näytelmän päähenkilö Noora on toden teolla havahtunut Israelin palestiinalaisia kohtaan harjoittamaan alistamiseen ja väkivaltaan, eikä hän voi muuta kuin seurata uutisia yöt ja päivät läpeensä. Tuskaansa kanavoidakseen hän julkaisee sosiaalisen median päivityksen, joka sisältää graafista materiaalia pienestä kuolleesta tytöstä.
Niin, ketä se auttaa? Väkivaltaisin ja epäoikeudenmukaisinkin kuolema haipuu lopulta alati päivittyvän feedin unholaan. Joku satunnainen kaveri vielä huomauttaa, että tällaisesta kuvastosta tulee ikävä fiilis. Silti ”jotain pitää tehdä”. Katsomasta ei voi lakata.
Toisaalta vaihtoehtoiset toimintamuodotkin osoittautuvat epätyydyttäviksi. Mielenosoituksessa ei vallitse hartaan taiteellinen tunnelma, kuten Noora toivoisi. Liberaalin dialogin ihanteille perustuvat keskusteluyritykset kuivuvat hedelmättöminä kasaan. Perusteellisinkaan tieto ei suostu muotoutumaan vakuuttavaksi argumentiksi silloin, kun vastapuoli päättää heittäytyä tyhmäksi.
Hädin tuskin selviytyneet yrittävät kuvata menetyksensä määrää.
”Miten sitten itse ratkaisisit Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin?” Näin kysyy henkilö, joka haluaa kommentillaan osoittaa aktivistin työn merkityksettömäksi. Kysymykseen piilotettu viesti kuuluu, että koska ratkaisun avaimet ovat tavallisen tallaajan ulottumattomissa, koko asia kannattaa sivuuttaa ja keskittää energia hedelmällisempiin aiheisiin. Laajemmin Israelin ja Palestiinan tilanteen esittäminen ikuisesti ratkaisemattomana konfliktina on tapa vähätellä tilannetta ja esittää se ikään kuin luonnollisena asiain tilana. Niin kuin yö seuraa päivää ja kevät talvea, niin myös Lähi-idässä soditaan veristä, ratkeamatonta sotaa…
Mutta se ei ole totta. Joka päivä, kun katselen kotini suojissa videoita Gazasta, katseeni hakeutuu suureen ja rapistuneeseen, keittiönpöydän yläpuolelle ripustettuun karttaan. Siinä Jordanvirralta Välimerelle ulottuva maa-alue on nimetty yksiselitteisesti Palestiinaksi. ”I am older than your state”, julistaa myös vanhan palestiinalaisnaisen pitelemä mielenosoituskyltti, josta otettu kuva nousi eräänlaiseksi viraalihitiksi.
Asiat ovat olleet ja tulevat olemaan toisin, mutta eivät itsestään. Hamada Abu Sleyma ei saa perhettään takaisin, mutta hän voi saada kodin ja rauhan. Sen vuoksi boikotoikaamme, osoittakaamme mieltä ja lähettäkäämme postia ulkoministerille. Muu on kansanmurhan hiljaista todistamista.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
uutiskirje 
