Pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen säätämät lakko-oikeutta rajoittavat lait astuivat voimaan lauantaina. Tästä päivästä lähtien työpäivän aikana järjestetyt poliittiset lakot voivat kestää enintään 24 tuntia. Poliittisten lakkojen lisäksi uusi laki rajoittaa myös ammattiliittojen tukilakkoja. Myös lakkosakkoja sekä ammattiyhdistyksille että yksittäisille työntekijöille korotetaan.
Ammattiyhdistysliike vastusti aivan hallituksen lakkolakeja – aivan syystäkin. Vaikeuttavathan ne työntekijöiden mahdollisuuksiin vaikuttaa ja osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan vaalien välillä. Muissa Pohjoismaissa tällaisia uudistuksia on myös ollut tapana tehdä kolmikantaisesti hallituksen ja työmarkkinaosapuolten yhteisten neuvotteluiden kautta. Ammattiyhdistysliikkeelle olikin melkoinen šokki, kun hallitus kieltäytyi neuvottelemasta laeistaan ammattiliittojen ja keskusjärjestöjen kanssa.
Ammattiliitot järjestivät lakkoja, mielenilmauksia, ulosmarsseja ja tuottivat roppakaupalla tietoa hallituksen politiikan vaikutuksista työntekijöihin. Dramaattisin oli kevään neljä viikkoa kestänyt poliittinen lakko, joka aiheutti miljardiluokan tappioita Suomen elinkeinoelämälle. Noin 7 000 SAK:laisten liittojen työntekijää oli lakossa.
Voimannäyttö ei kuitenkaan riittänyt. Hallitusohjelma puksuttaa eteenpäin kuin tavarajuna, eikä sitä saatu lakkoilemalla pysäytettyä. Palkkioksi järjestäytymisestä ja taistelutahdosta jäivät työntekijöille käsiin pettymys ja turhautuminen.
” Palkkioksi järjestäytymisestä ja taistelutahdosta jäivät työntekijöille käsiin pettymys ja turhautuminen.”
Turhautuminen alkaa pikku hiljaa näkyä. Teollisuusliiton varapuheenjohtaja Turja Lehtonen kertoi alkuviikosta KU:lle, että talven ja kevään aikana ay-liike oli liian hajanainen, eikä pystynyt yhteisenä rintamana asettumaan hallituksen politiikkaa vastaan.
Lehtosen puheista voisi saada sellaisen käsityksen, että pääministeri Orpon ja hallituksen päät olisi voitu saada käännettyä, jos vain useammat ammattiliitot ja keskusjärjestöt olisivat lähteneet rohkeasti vastustamaan hallituksen politiikkaa.
Myöhemmin tällä viikolla Helsingin Sanomain haastattelussa SAK:laisen Teollisuusliiton Lehtonen suuntasi kritiikkinsä nimenomaisesti kahteen muuhun keskusjärjestöön eli STTK:hon ja Akavaan:
– Akavalaiset ja STTK:n liitot loistivat poissaolollaan, Lehtonen sanoi HS:lle.
STTK:n puheenjohtaja Antti Palola vastasi Turja Lehtosen kritiikkiin Demokraatin haastattelussa, jossa hän tyrmäsi suoraan ajatukset STTK:n osallistumisesta “yleislakkoon”.
– Me olemme puoluepoliittisesti sitoutumaton keskusjärjestö ja jos olisi ollut poliittinen yleislakko, se olisi tarkoittanut, että me lähdemme avoimesti taistelemaan maan hallitusta vastaan, Palola kertoi Demokraatille.
Tässä on koko asian juju. Kun hallitus käy suoraan rynnistykseen ammattiyhdistysliikettä vastaan, ovat ammattiliitot erimielisiä siitä, miten tuohon rynnistykseen pitäisi vastata – vai pitäisikö ollenkaan, koska silloin se näyttää poliittiselta kannanotolta.
Viimeisten 20 vuoden ajan ammattiliitot ja keskusjärjestöt ovat päinvastoin pyrkineet eroon poliittiseksi koetusta roolistaan. Keskusjärjestöt brändäävät itseään asiantuntijaorganisaatioiksi, joiden tehtävänä on tuottaa tietoa työelämästä ja osallistua julkiseen keskusteluun. Tärkeitä tavoitteita sinänsä, mutta ne eivät voi olla järjestöjen ainoita tehtäviä. Joskus on valittava poliittinen puoli, jos politiikan suunta kääntyy työntekijöitä vastaan.
Porvaripuolella asia nähdään toisin. Siellä myös työmarkkinat tunnustetaan politiikan teon kentäksi – ja kun kentälle ilmestyy tilaa, sinne rynnätään, kuten Orpon hallituksen politiikka osoittaa.
STTK:n Palola sanoi Demokraatille, että hänen mielestään itse kunkin liiton, järjestön ja keskusjärjestön olisi syytä arvioida omassa piirissään, miten kevään työtaistelut menivät ihan oikeasti, ja kannattaisiko tehdä jotain toisin jatkossa.
Palolan neuvo on hyvä. Ammattiyhdistysliike näyttäytyy nyt hajanaisena ja riitaisana, kun siltä kaivattaisiin yhtenäisyyttä. Voi olla, että monien ammattiliittojen kulisseissa ja kabineteissa käydään kesän ja syksyn aikana painavia keskusteluja siitä, voivatko – ja haluavatko – ne vastustaa hallituksen ajamia työelämän heikennyksiä.
Ja sitten tulee se oikeasti kiusallinen kysymys. Jos eivät voi eivätkä halua, niin mitä sellaisella ammattiliitolla enää tekee?
Kirjoittaja on KU:n politiikan toimittaja.
uutiskirje 
