Kristiinankaupungin alkukesän idylliä varjostaa ruumis niin kuin Kaisu Tuokon hyvässä esikoisdekkarissa Kosto viime vuonna. Kostossa nuoren miehen ruumis löytyi kaupungin keskeisen paikan Kanuunakallion edustalta. Nyt teoksessa Yksin toiselta keskeiseltä paikalta Myllykalliolta löytyy kuolleena vanha nainen, jota ei aluksi tunnista kukaan. Naisessa on väkivallan ja nälkiintymisen merkkejä.
Tuokon dekkarien päähenkilö paikallislehden toimittaja Eevi Manner ryhtyy kirjoittamaan tapauksen pohjalta artikkelia vanhusten huonosta kohtelusta. Itse tapausta tutkii rikoskomisario Mats Bergholm, joka on asettunut kesäksi mökilleen Kristiinankaupunkiin pakoon huonoa avioliittoaan.
Kostosta muistamme Eevin ja Matsin seurustelleen nuorina. Tunteet heräsivät uudelleen, kun Eevi palasi pääkaupunkiseudulta kotikonnuilleen ja kohtasi Matsin edellisen jutun tutkinnassa. Tässä jutussa ne syvenevät lisää, mutta esteenä ovat Eevin lapsettomuushoidot tämän puolison Mirekin kanssa.
Ensimmäisessä dekkarissaan Tuokko sai toimimaan komeasti ja koskettavasti lähtökohtaisesti aika epäuskottavan kuvion, jossa pienen paikkakunnan paikallislehden toimittaja osallistuu ratkaisevasti henkirikoksen selvittämiseen. Koulukiusaaminen ja muut nuorten tämän päivän ongelmat olivat Tuokolla selvästi hallussa.
Yksin on ongelmallisempi tapaus. Vierastin kahta asiaa.
Ensimmäinen on se, että Eevi kohtaa koko ajan epäuskottavan paljon yhteensattumia, jotka vievät häntä eteenpäin sekä jutun tekemisessä että rikoksen ratkaisemisessa. Varmasti jokainen toimittaja toivoisi olennaista tietoa tupsahtavan tuosta vaan, mutta todellisuus on toinen. Eevi pääsee liian helpolla.
Toiseksi Yksin on ahdettu liian täyteen joka luvussa esiin tulevia uusia käänteitä. Kulkee kuin luotijuna, on hyvä tavoite trillerille, mutta Tuokko kirjoittaa romantiikalla kuorrutettua dekkaria, jolle sopisi paremmin lättähatun – nykyisin puhutaan kiskobussista – tempo. Hengästyttävän etenemisen sijaan teokselta kaipaisi myös suvantokohtia.
Yksin jää myös teemoiltaan epämääräiseksi. Selkein on perheväkivalta, jolla lähdetään lupauksia herättävästi ja vahvasti, voi sanoa kouraisevasti, liikkeelle. Se on kuitenkin vain sivujuoni.
Pääjuonessa selvitetään, miksi kuolleena löytynyt Hilda Mauronen ei viettänytkään viimeisiä kuukausiaan vaasalaisessa paremman luokan hoitokodissa kuten oli luultu, vaan Kristiinankaupungissa. Se jäi itselleni epäselväksi vielä loppuratkaisunkin jälkeen. Samoin varsinkin se, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin, jos edes oli. Oliko se tahallinen teko vai johtuiko kaikki muistisairaudesta?
Parasta Yksin-dekkarissa on Eevin arjen kuvaus hormonihoitojen aiheuttamine oireineen. Siitä lukiessa kuitenkin huomaa Eevin puolison Mirekin jäävän hahmottomaksi sivuhenkilöksi. Mirek on ilmeisesti taiteilija, joka työskentelee kotonaan ja ärtyy helposti. Mutta mitä muuta? Eevin ja Matsin lisäksi kaikki muut henkilöt jäävät teoksessa statistien asemaan.
Kaisu Tuokko teki hienon ja syystä ylistetyn avauksen vuosi sitten. Jatko-osa tuntuu valitettavasti pinnistetyltä ja tukkoiselta. Aloittelevan ja esikoisellaan onnistuneen kirjailijan paineet tehdä vielä parempaa kääntyivät tällä kertaa itseään vastaan. Kosto sen kuitenkin todisti, että osaamista on, joten uutta vaan putkeen, mutta rennommalla otteella.
Kaisu Tuokko: Yksin. 303 sivua, Otava.
uutiskirje 
