Talvi- ja jatkosota ovat suomalaisen kirjallisuuden loppuun kalutuimmat aiheet. Voiko niistä enää kirjoittaa mitään uutta ja relevanttia? Raahelainen Pekka Jaatinen osoittaa kirjoillaan, että kyllä voi, kun näkökulma poikkeaa aiemmista. Viisiosaisen Lapin sota -sarjan lisäksi Jaatinen on kirjoittanut muun muassa suomalaisesta sukellusvenesodasta, Suursaaren taistelusta kesällä 1944 sekä sotainvalidien huumehelvetistä.
Uusin teos Viipuri 1939–1944 on ja ei ole sotakirja. Kuten vuosiluvut kertovat, se kattaa talvi- ja jatkosodan 20.6.1944 saakka, jolloin Viipuri menetettiin lopullisesti. Taisteluja siinä kuitenkin kuvataan vain lopussa, kun suomalaisjoukot yrittävät epätoivoisesti puolustautua neuvostohyökkääjiltä.
Rintaman sijaan näkökulma on siviileissä, jotka kestävät kaksi sotaa ja rakentavat niiden välissä kaupungin uudelleen vain menettääkseen sen toisen kerran. Viipuri 1939–1944 alkaa kaksi päivää ennen talvisotaa, jolloin vaaran merkit ovat jo selkeät, mutta kaupunkilaiset jatkavat silti elämäänsä siinä uskossa ja toivossa, että sotaa ei sittenkään tule.
Kun Neuvostoliiton hyökkäys ja Viipurin suurpommitukset sitten alkavat, uuteen todellisuuteen sopeudutaan nopeasti. Elämä jatkuu uusissa puitteissa, kunnes väestö evakuoidaan.
Jaatisen uusimman romaanin päähenkilö on Veikko, joka ei kelpaa Suojeluskuntaan eikä armeijaan, mutta raitiovaununkuljettajana ja polttopullotalkoissa hän on mies paikallaan. Veikko rakastaa samaa naista kuin hänen neuvokas veljensä Toivo, joka aikoo pyrkiä vapaaehtoisena sotaan. Veljekset ovat ilmeisesti vielä teini-ikäisiä, koska eivät ole käyneet armeijaa. 1930-luvulla teinitkin joutuivat miesten töihin.
Mikä Veikkoa vaivaa, sitä Jaatinen ei tarkkaan kerro. ”Veljelläs tais jäähä taas tollo päälle”, suojeluskuntalainen sanoo Toivolle harjoituksen jälkeen. Ehkä hän on ”luojalta saaliiseen jäänyt”, kuten Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan miehiä, jotka eivät selviä arjesta samalla lailla kuin muut, mutta silti heillekin on paikkansa.
Veljesten yhteinen rakkaus on ilmavalvontalotta Inga, joka myös näyttelee Svenska Dramatiska Klubbenissa. Veikko ei tosin pysty sanallistamaan rakkauttaan. Hän leikkaa Ingan kuvan teatterin julisteesta ja pitää sitä aarteenaan.
Välirauhan aikana Veikko joutuu mielisairaalaan, koska on joutunut jättämään Viipurin. Takaisin palattuaan hän vannoo, ettei enää lähde. Isän hauta on Viipurissa. Sitä hän ei jättäisi enää koskaan, koska jonain päivänä kuolleet herätetään.
Pekka Jaatinen luo rikkaan kuvan Viipurista sotavuosina. Veikon ja Toivon ohella se on kirjan ehdoton päähenkilö. Hän kertoo keltaisten raitiovaunujen reiteistä katu kadulta, tutuilta kuulostavista yrityksistä ja liikennelaitoksen toiminnasta poikkeusoloissa. Viipurin keskustan vuoden 1939 kartta olisi kannattanut painaa kirjaan tapahtumien kulun seuraamista helpottamaan ja rikastuttamaan.
Ovatkohan Jaatisella olleet kirjaa kirjoittaessa mielessä Ukrainan tapahtumat? Ukrainan kylät ja kaupungit ovat nyt samanlaisen tuhotyön kohteita kuin Viipuri Suomen sodissa. Ero on siinä, että pommituslentojen sijaan Venäjä iskee siviiliuhreista välittämättä ohjuksilla ja drooneilla. Lopputulos on sama, venäläinen maailma, joka on pelkkiä raunioita.
Jaatisen kirjan oheislukemiseksi sopii Kristian Kososen vuonna 2020 ilmestynyt kirja Viipurin menetys. Siinä kaupunkisota suorastaan vyöryy päälle 20.6.1944 viiden tunnin ajan, jonka viimeinen puolustustaistelu kesti.
Pekka Jaatinen: Viipuri 1939-1944. 302 sivua, Johnny Kniga.
uutiskirje 