Vuonna 2019 tuotteliaalta JP Koskiselta ilmestyi historiallinen romaani Tulisiipi. Sen päähenkilö Kaarle Kuura toteutti lentäjäunelmaansa ja vapauden kaipuutaan Stalinin sortokauden keskellä Neuvostoliitossa. Kolme vuotta sitten ilmestyneessä esiosassa Haukansilmä Kaarlen isovanhemmat ja muuta sukua lähti siirtolaisina Yhdysvaltoihin 1860-luvulla. Heistä isoisä Yrjö löysi vapautensa preerioilta intiaanien parista, kunnes oli aika palata perheen pariin.
Kaksi loisteliasta historiallista lukuromaania suorastaan huusi väliinsä sijoittuvaa kolmatta osaa. Miksi ihmeessä Yrjön poika Timo luopui autokorjaajana saavuttamastaan vakaasta asemasta ja lähti perheineen kohti tuntematonta?
Juuri ilmestynyt Ukkoslintu vastaa kysymykseen. Sen päähenkilö on kuitenkin Yrjön toinen poika Janne, josta tuli jo nuorena lehtimies. Ensin kotiseudulla Duluthissa ja pian maineikkaassa The New York Timesissa.
Ukkoslinnun lopussa lehtimiehen levoton veri vie Jannenkin, amerikkalaisittain James Frostin, raportoimaan suomalaisten johtamasta työläisten valtiosta, vaikka Jannen vaimo Aili kirjoittaa ja varoittaa tulemasta. Kaikki on menossa väärään suuntaan.
”Uusi seikkailu oli alkamassa ja olin varma, että se päättyisi hyvin”, Janne kuitenkin toteaa. Tulisiiven lukeneet tietävät, että ei pääty.
Ennen kuin Ukkoslintu yhtyy Tulisiipenä jatkuvaan tarinaan koetaan kuitenkin ensimmäistä maailmansotaa Jannen näkemänä. The New York Timesin sotakirjeenvaihtaja todistaa kärsimystä ja kurjuutta länsirintamalla, itärintamalla niiden lisäksi Venäjän vuoden 1917 vallankumousten aiheuttamaa toisenlaista kaaosta. Sotilaat ampuvat upseereitaan, pitävät kokouksia ja äänestävät siitä, mihin tästä jatketaan.
Alussa Jannen matkaseurana on apassi-intiaani Nopea Hirvi, joka esittää puhuttelevia huomioita sodasta.
”Valkoisen miehen sodissa ei ole koskaan ollut mitään järkeä. Kaikilla oli asiat hyvin. Keisarilla oli paljon maata ja rahaa, samoin tsaarilla ja englannin kuninkaalla. Sitten he päättivät sotia.”
Ja:
”Vanhat miehet aloittavat sodat ja nuoret kuolevat heidän puolestaan, halusivatpa tai eivät. Niin se on aina ollut ja niin se tulee olemaan”, Koskinen viittaa Nopean Hirven sanoin myös tähän päivään.
Täyttä tätä päivää on myös se, että ”venäläinen sotilas muuttuu rosvoksi heti, kun upseerit eivät ole pitämässä heille kuria”.
”He varastavat kaiken, mikä irti lähtee. Jos kukaan ei käske heitä, he eivät veljeyden, tasa-arvon tai edes vapauden nimissä pysty yhteistyöhön, puhumattakaan kurinalaisesta sotimisesta. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat eläneet aina tyrannian puristuksessa ja tottuneet siihen, että mikä ei ole erikseen sallittu, se on kielletty”, Janne saa kuulla.
Jannen matkat suuren sodan rintamilla jatkavat suurenmoisesti Koskisen edellisestä osasta tuttua eeppisen seikkailuromaanin tyyliä, jossa asuu rutkasti viisautta. Ukkoslintu lentää korkealla. Se on suuri lukuromaani, joka vie täysin mukanaan. Teoksen voi lukea sellaisenaankin, mutta eniten siitä saa molemmat edelliset osat tunteva.
Euroopasta palattuaan Janne alkaa kiinnostua työväen asiasta. Kipinän siihen hän saa jo sodassa tapaamaltaan venäläiseltä Olgalta, jota vallankumouksen kärpänen oli puraissut.
The New York Timesin rikostoimittajana hän ei halua kirjoittaa vain murhista, vaan myös niiden taustoista. Janne perehtyy ay-liikkeeseen saadakseen tietää, miksi työväen piirissä on levottomuutta, joka purkautuu väkivaltana.
Amerikansuomalaiset puolestaan ovat Karjala-kuumeen vallassa kohtalokkain seurauksin.
Tulisiipi ja Haukansilmä saivat rinnalleen, väliinsä, arvoisensa kolmannen osan. Hienon sotakuvauksen lisäksi JP Koskinen kertoo elävästi ja uskottavasti 1920- ja 30-luvun New Yorkista, jota sävyttivät anarkistit ja työväenliikkeen nousu, nopea autoistuminen sekä väkivalta. Murha päivässä piti rikosreportteri James Frostin kiireisenä.
Kuuran / Frostin kolmen sukupolven tarina on mahtava kokonaisuus.
JP Koskinen: Ukkoslintu. 400 sivua, Like.
uutiskirje 
