Tunteiden merkitys politiikassa on kasvanut. Se ei ole välttämättä hyvä asia. Affektiivinen polarisaatio, tunnepohjainen kahtiajakautuminen, lisää syrjintää ja heikentää yhteiskuntien kestävyyttä – jota nimenomaan näinä kriisien aikoina tarvittaisiin. Kriiseistä vähäisimpiä eivät ole ilmastonmuutos ja lajikato.
Affektiivista polarisaatiota ruokkivat identiteettipuhe ja viholliskuville perustuva, mustavalkoinen ”me vastaan ne” -asetelma. Sen dynamiikkaan kuuluu tunnepitoisuus: ”näin nämä asiat koetaan” ja muusta viis. Se on myös ”kenen joukoissa seisot”: jokaisen on valittava puolensa ja niitä on tasan kaksi. Kaikki maailman hyvä liitetään omaan porukkaan ja kaikki maailman paha niihin toisiin, joiden olemassaolo nähdään uhkana omalle identiteetille.
Affektiivinen polarisaatio on lisääntynyt Suomessakin, joskin maltillisemmin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. Osaltaan siitä on vastuussa poliittinen eliitti, jonka puhetavat tuppaavat valumaan alas kansalle. Myös ja etenkin ne kehnommat tavat.
Eivätkä vain puhe-, vaan myös toimintatavat. Parhaillaan hallituksen rehvakkuus ja tavoite ottaa ay-liikkeestä selkävoitto jakavat yhteiskuntaa kenties kovemmin kuin vielä kertaakaan sitten sisällissodan.
Tässä tilanteessa on surkuhupaisaa, että sisäministeriö jätti julkaisematta nimenomaan affektiivista polarisaatiota käsittelevän raportin, koska siinä kritisoitiin perussuomalaisia. Asetelma on siis niin tulenarka, ettei varsinkaan tutkimusta tulenarasta asetelmasta kaivata.
Kohutussa raportissa kuvaillaan poliittisen kentän dynamiikan muutoksia. Mitä perussuomalaisiin tulee, puolueen todetaan muuttaneen poliittista toimintaympäristöä ja todetaan, etteivät perussuomalaiset ja vihreä vasemmisto pidä toisistaan – vihervasemmisto vielä vähemmän persuista kuin persut vihervasemmistosta.
Parhaimmillaan perussuomalaisista puhutaan miltei runollisesti: ”Perussuomalaisten nousua suurten puolueiden joukkoon on selitetty osittain sillä, että he ovat antaneet tunnustusta niille, jotka eivät koe saavansa sitä muualta.” Ei tuosta nyt kannattaisi vielä pelihousujaan repiä.
Vaikka osataan sitä vasemmallakin. Joka laidalla on omat sloganinsa, joita toistellaan kuin uskonkappaleita, kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Se juuri on ongelma. Ei välttämättä iskulauseiden sisältö, vaan se, että ryhmään kuulumisen signalointi menee argumentoinnin edelle. Tunnepuhe korvaa asiakeskustelun.
”Tämä tuottaa nopeaa, yksilöllistä ja pirstoutunutta ymmärrystä aikana, jolloin tarvitsisimme rakenteita ja keskinäisriippuvuuksia tunnistavaa huolellista ajattelua ja toimintaa – ehkä enemmän kuin koskaan”, kuten Anna Kontula kirjoittaa Kadonnutta järkeä etsimässä -esseeteoksessaan (Into 2024).
Paras lääke tähän hulluuteen on dialogi. Se on myös se pahimmalta maistuva ja vaikeimmin nieltävä lääke. Tolkun dialogin käyminen nimittäin vaatii ihmiseltä aika paljon.
Olisi ensinnäkin ymmärrettävä, että omasta näkökulmasta älyttömimmänkin mielipiteen takana on aina jokin syy – tarve, halu tai huoli. Aina se ei tosin ole sidoksissa juuri kyseiseen mielipiteeseen, vaikka kanavoituukin siihen.
Kukaan ei ole velvollinen olemaan kenenkään likasankona, mutta julkisilla areenoilla tulisi olla tilaa käsitellä kaikenlaisia kysymyksiä. Kaikesta on voitava keskustella. Aivan erityisesti tunnepitoisista ja vaikeista aiheista.
Mutta yhteiskunnallinen keskustelu ei voi perustua sille, että jollain on tunne, tai ei ole. Tunne ei ole argumentti.
Keskustelua ei voi käydä myöskään ilman pelisääntöjä. Kaikki tietävät, miten pulun kanssa shakkia pelatessa käy. Tarvitaan edes alkeellinen käsitys argumentoinnista ja molemminpuolista arvostusta.
Polarisaation juuret ovat arvoissa, joista on tullut merkittävä osa politiikkaa materiaalisempien kysymysten rinnalle. Se ei ole välttämättä huono asia.
Arvoista on mahdollista keskustella järkevästi. Silloin joudutaan keskustelemaan erilaisista maailmankuvista ja moraalikäsityksistä, niiden perusteista. Sepä olisikin tervetullutta keskustelua!
Erimielisyydet ja vastakkaiset intressit kuuluvat yhteiskuntiin ja ihmisyyteen. Jotenkin niiden kanssa on vain tultava toimeen.
Avoin erimielisyys on aina parempi kuin pakotettu konsensus. Yksimielisyys kuuluu totalitarismiin, ei demokratiaan. Eikä tuntemamme demokratia ole mikään historian loppu, vaan suhteellisen nuori ja haavoittuva järjestelmä. Kuten Timo Miettinen kirjoitti Helsingin Sanomien esseessään, se voi rapautua monella tapaa.
Suomalainen demokratia on monin tavoin puutteellinen. Olisi silti jotenkin noloa, jos se rapautuisi siihen, että aikuiset ihmiset heittäytyivät aivan kakaroiksi. Tai miten sen nyt ottaa – lapset tuskin koskaan keksisivät mitään näin älytöntä.
Mitä otsikkoon tulee, tolkkuhan ei tarkoita härkäpäistä pöhkösentrismiä, jossa asetutaan minkä tahansa mielivaltaisen janan keskivaiheille, vaan järkeä ja mieltä. Vielä niitä tohditaan sentään kaivata yhteiskunnalliseen keskusteluun, laidoilla jos toisillakin. Sitten pitäisi enää kääriä hihat – kun se vielä on mahdollista.
lehti 