Dekkarikirjailija Satu Rämö on ilmiö, joka jakaa harrastajat voimakkaasti kahtia. Kirjaston varausjärjestelmä kaatuu, kun fanit haluavat päästä lukemaan uusimman osan Rakelin mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan kirjallisissa ja myös dekkarikirjallisissa keskusteluissa toiset eivät voi pidätellä tuohtumustaan. Rämön kirjat ovat kuulemma huonosti kirjoitettuja ja menestys markkinoinnin luoma kupla.
Itse olen suitsuttanut varauksetta sarjan jokaista kolmea osaa. Hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan, hehkutin esikoisdekkari Hilduria. Odotukset jopa ylittyivät, ihastelin jatko-osaa Rosa & Björkiä. Loistaa ovelilla juonillaan, kirjoitin Jakobista viime vuonna.
Entä nyt, kun marraskuun alussa ilmestynyt neljäs osa Rakel on luettu?
Se on ihan hyvä dekkari, mutta vain perustasoa. Itselleni välittyy tekstistä, että Rakel on ylimääräinen osa siihen kokonaisuuteen, jonka Rämö oli suunnitellut ja toteuttanut aavistamatta saavuttavansa kirjoillaan megamenestyksen. Rämö tietää toisin kuin Petteri Orpon hallitus, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Siksipä tulossa on vielä ainakin viides osa, todennäköisesti enemmänkin, jos suosio jatkuu.
Rakel on sarjan päähenkilön Hildurin äiti. Rosassa & Björkissä Rämö kertoi miten hän kuoli miehensä Rúnarin kanssa tahallisessa auto-onnettomuudessa lähetettyään sitä ennen kaksi pienintä lasta Färsaarille turvaan lasten raa´alta isältä. Koska jatko-osat vaativat lisää polttoainetta, Rakelin lopussa annetaan ymmärtää, ettei onnettomuus ehkä mennytkään niin kuin aiemmassa kirjassa annettiin ymmärtää.
Rakel alkaa kylmäävästi hetkeä ennen Hildurin vanhempien kuolemaa. Rúnar on kaivamassa jäistä maata, johon hänen pitäisi haudata kotipihalla retkottava ruumis. Sitten Rakel tulee kotiin ruumista huomaamatta, ja pian he lähtevät kohtalokkaalle automatkalle.
Tarinan nykyajassa vanhaa kotitaloa asuttaa Rosa. Kun hän kaivauttaa kuoppaa jätevesisäiliölle, maasta paljastuu neljä luurankoa.
Luurangot ovat vain yksi Rakelin mysteeri. Lisäksi Isafjörduriin rantautuneesta loistoristeilijästä astuu ulos verinen mies, vanhainkodin asukkailta varastetaan tavaraa ja yksi asukas murhataan. Jakob tutkii kesämökkien murtoja, joissa paikat on sotkettu, mutta mitään ei ole viety.
Rakelin suurin teema on oikeudettomien työläisten hyväksikäyttö, joka räikeimmillään ilmenee juuri meriä kyntävillä loistoristeilijöillä. Etuoikeutettuja matkustajia palvelemaan tarvitaan suuri joukko heille näkymätöntä työvoimaa, jolla ei ole mitään oikeuksia. Verinen mies on venezuelalainen Manuel, joka työskentelee aluksella eräänlaisen mafian laskuun. Hereillä pysyy amfetamiinin voimin. Jos suu ei pysy supussa, perhe pannaan kärsimään.
Poliisilla ei ole asiaa alukselle ilman kapteenin lupaa. Pohjoismainen lainsäädäntö ei näille myös Helsingissä kesäisin pysähtyville laivoille ulotu.
Hieman vastaavanlaisissa oloissa vierastyöläiset ovat työskennelleet myös islantilaisilla kalatehtailla, kirjassa kuvataan.
Toinen Rämön teema liittyykin Islannin elinkeinorakenteen muutokseen. Länsivuonojen kaltaiset alueet elivät aiemmin kalastuksesta, nyt massaturismista.
Rakelissa on monta hienoa mysteerilankaa, mutta teos kärsii tasapaksuudesta. Mikään ei erotu. Rakel etenee tasaiseen tahtiin ilman nousuja ja laskuja kohti loppua. Edes siellä jännitys ei kiristy, kuten ei koko teoksessa missään vaiheessa. Tällä kertaa ei tule tunnetta, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä yksi.
Rämö jättää nyt ensi kerran hyödyntämättä Islannin luonnon ja erikoisten tapojen kuvauksen. Ehkä ihan hyvä niin. Ne olivat ensimmäisten osien suolaa, mutta niitä oli jo tällä erää riittävästi.
Rakel ei ole varsinainen pettymys, mutta ei se ole myöskään samanlaisten hehkutusten väärti kuin kolme edellistä osaa.
Satu Rämö: Rakel. 352 sivua, WSOY.
lehti 