Islannin Länsivuonot ovat tulleet suomalaisille tutuiksi neljän viime vuoden aikana Satu Rämön ilmiömäisen suosittujen Hildur-dekkarien kautta. Sarjan neljättä osaa Rakelia myytiin viime vuonna 119 000 kappaletta ja kahta aiempaakin osaa yli 60 000 kumpaakin.
Osittain samoihin maisemiin sijoittuu Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Hylkeenmetsästäjä. Mustaluodolla on tausta ammattisotilaana, islantilaisella Einarssonilla poliisina, jolla on kokemusta myös erikoisjoukoista. Kaksikon tausta herättää odotuksia Rämöä rouheammista rikoksista.
Alussa mennäänkin suoraan asiaan. Teoksen ja nyt alkavan sarjan päähenkilö Reykjavikin poliisin rikostutkija Reimar Sigurdsson on ruumiin äärellä Länsivuonojen Strandirin alueella. Pitkään ei tarvitse arvuutella, onko kyseessä tapaturma vai henkirikos. Mies on ammuttu samanlaisella kiväärillä, jolla metsästetään hylkeitä.
Aika nopeasti selviää, että murhattu Olaf Isaksson on saapunut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana Timo Karhun nimellä vuonna 2005. Sitten hän on kadonnut, kunnes ilmaantui uudella nimellä Islantiin. Kyseessä on siis mitä ilmeisemmin Venäjän agentti. Ovatko murhan takana Keflavikissa tukikohtaansa pitävät amerikkalaiset vai venäläiset itse? Kyse voi olla Venäjän eri tiedusteluelinten keskinäisestä kaunastakin.
Mustaluoto ja Einarsson petaavat hyviä asetelmia, mutta suorasukaisesta alusta huolimatta Hylkeenmetsästäjä on kummallisen alavireinen rikosromaani. Alun jälkeen suuri osa tapahtumista on sitä, että ajetaan Reykjavikin poliisilaitokselta uudelleen Strandiriin tutkimaan rikospaikkaa ja sitten takaisin. Kolme tuntia siivu. Tai sitten istutaan Reykjavikin poliisin kahvihuoneessa pitämässä palaveria. Ponnettomaan kerrontaan eloa tuovat ainoastaan Reimarin äkilliset väkivallanpurkaukset.
Tapauksen Suomi-yhteyden takia tutkimuksia tukemaan lennätetään Suojelupoliisin etsivä Antti Korhonen. Antista ja Reimarista tulee tiivis hyvin yhteen puhaltava tiimi. Miesten välille syntyy ystävyys ja keskinäinen lojaalius. Ne pitävät sittenkin, kun on tehtävä tapauksen tutkinnassa eteen tulevien yllättävien asioiden takia luovia ratkaisuja, käytännössä räikeitä virkavirheitä.
Hylkeenmetsästäjä etenee kieltämättä yllättäviin suuntiin, mutta en ole varma, onko se teokselle eduksi. Tasapaksusti etenevässä tarinassa nopealiikkeisiä ovat vain Reimarin ihmissuhteissa tapahtuvat käänteet. Intohimoton avioliitto Unnurin kanssa päättyy muutaman päivän kestävässä tarinassa kuin seinään, mutta uusi heila odottaa jo Länsivuonoilla. Uuden suhteen myötä murhakin näyttäytyy kokonaan uudessa valossa.
Hylkeenmetsästäjässä on muutakin samaa kuin Rämön Hildureissa. Kerrotaan islantilaisista kansantarinoista ja Reimar saa unessa ilmoituksia tulevista asioista. Rinnakkainen maailma on molemmissa totta eikä vain tarua.
Yhteistä on myös suomalaispoliisi. Mutta siinä missä Hildur veti heti mukaansa, Hylkeenmetsästäjästä jäi hämmentynyt jälki. Miksi tällaisten kirjoittajien taustalla tällainen dekkari, joka on enemmän ihmissuhde- kuin rikosromaani? Ja miksi näin vaisusti kirjoitettu?
Päällimmäiseksi teoksesta jäi tunne, että Islannissa naiset ratkaisevat väkivaltaisten aviomiestensä muodostaman ongelman murhaamalla heidät. Yksi murha teoksessa kerrotaankin, mutta myös Reimarin väkivaltaisen isän poistuminen kuvioista saattoi olla muutakin kuin onnettomuus.
Takakannen mainostekstin kirjoittaja ei ole edes lukenut kirjaa, kun väittää sitä toiminnantäyteiseksi. Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä ei ole ollenkaan. Odottelua, kahvinjuontia, aamiaisen ja päivällisen syöntiä ja autossa istumista sitä vastoin riittää.
Seppo Mustaluoto – Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä. 284 sivua, Otava 2025.
lehti 