Sydän pamppailee. Ei niinkään jännityksestä vaan kiihtymyksestä. Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmas osa Valkoinen susi ei päästä otteestaan. Se hakee vertaistaan nerokkaiden dekkareiden luokassa, mutta on vielä enemmän. Monissa kulttuurialan tehtävissä vaikuttanut Vihinen on kehystänyt rikostarinan säveltäjämestari Jean Sibeliuksen Ainolaan liittyvillä todellisilla ja keksityillä anekdooteilla tavalla, joka osoittaa suurta perehtyneisyyttä aiheeseen. Niiden lisäksi Tampereen historiaan liittyvät kiinnostavat yksityiskohdat nostavat Valkoisen suden täysin omalle tasolleen suomalaisten rikosromaanien joukossa.
Vihinen yhdistelee sarjassaan luovasti fiktiota todella tapahtuneisiin asioihin. Sen ensimmäinen osa Punainen prinsessa kasvoi ansiokkaaksi tutkielmaksi Saksan Baader-Meinhoff -terroristien mielenmaisemasta.
Valkoisessa sudessa faktaa on se, että Suomen sotilastiedustelu nauhoitti salaa Mannerheimin ja Hitlerin keskustelun Imatralla 4.6.1942 Hitlerin yllätysvierailulla marskin syntymäpäiville. Kyseinen noin 11-minuuttinen Ylen hallussa oleva nauhoite on tiettävästi ainoa, jossa on kuultavissa Hitlerin puhetta normaalilla äänellään ilman teatraalista pauhua. Nauhoitteella Hitler puhuu avoimesti Saksan yllättäneistä itärintaman ongelmista.
Fiktiota teoksessa on se, että nauhoitteita onkin kaksi. Kadonnut ja nyt vuosikymmenten jälkeen löytynyt on pidempi. Ainutlaatuisen äänitteen arvo on yhdelle miljoonaluokkaa, toiselle ideologisista syistä korvaamaton. Sen koodinimi on Valkoinen susi.
Murhapoltosta se alkaa. Ylen arkistotyöntekijä löytyy sängystään kuolleena pääsiäisen alla vuonna 2019. Sitten kuolleena löytyy myös saksalaisdiplomaatti. KRP:n tamperelaiskomisariot Berglund ja Ruokosalmi saavat hoidettavakseen jutun, joka pilaa odotetut pääsiäisvapaat.
Vihinen kirjoittaa isoista asioista, mutta letkeästi ja humoristisesti. Eriparinen toisiaan täydentävä poliisikaksikko on mainio luomus. Sorilla Rhytm´n`bluesiksi kutsuttavassa parivaljakossa tiimiä johtava Berglund edustaa harkitsevaa ja rauhallista bluesia, kun taas Ilveksen entinen pakki Ruokosalmi käy juttujen kimppuun samalla vimmaisella rytmillä, jolla jahtasi kiekkoa kaukalossa aktiiviurallaan.
Ennen kuin poliisit alkavat yhtään päästä tapahtumien jäljille, Vihinen vie lukijan kesäkuuhun 1942. Ainolan piika Helmi Soininen herätetään varhain aamulla tekemään kuuluisaa kaalipiirakkaansa arvovieraille. Piirakka valmistuu Presidentinlinnan keittiössä. Sen jälkeen Helmi viedään muun seurueen mukana Imatralle tarjoilemaan sitä.
Erinäisten vaiheiden jälkeen hänen piilotettavakseen sujautetaan litteä pahvikotelo, jossa on salaa äänitetty nauha. Kotelo unohtuu vuosikymmeniksi Helmin tavaroiden joukkoon Ainolan ullakolle, koska kukaan ei tule kyselemään sen perään.
Ainola-jaksoissa Vihinen kuvaa julkisuudessa vähemmän muisteltua Sibeliusten sodan aikaista saksalaismielisyyttä, joka Aino-rouvan tapauksessa meni fanaattisuuteen asti.
Unohduksiin painunut äänite löytyy vasta 1990-luvulla, mutta sen Ainolan ullakolta löytänyt dosentti pitää aarteen itsellään. Dosentin jäämistöä purettaessa nauha päätyy Ylen arkistoon Tampereen Mediapolikseen. Sen vähiin käyneet työntekijät ymmärtävät äänitteen arvon – kukin omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Siitä alkaa murhien ketju, joka ei lopu kahteen uhriin.
Tarinaan saumattomasti sopivien kulttuurihistoriallisten katsausten lisäksi Vihinen on luonut dekkariinsa mielenkiintoisen pienoisesseen natsien propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja NSDAP:n pääideologin Alfred Rosenbergin ajattelusta siitä, miten mieliä muokataan. Väkivallan sijaan heidän aseitaan olivat kulttuuri ja taide.
”Ensin vallataan kieli, sitten mieli”, Valkoisen suden tamperelainen uusnatsijohtaja Wotan tulkitsee Goebbelsin ja Rosenbergin ajatuksia.
”Pikkuhiljaa natsien viljelemät abstraktit käsitteet ja sanat olivat päätyneet jokapäiväiseen kielenkäyttöön, lehdistöön ja kahvilakeskusteluihin, ja ne oli hyväksytty yleisiksi totuuksiksi”, Vihinen kirjoittaa, ja vetää tästä suoran langan nykyisten oikeistopopulistien, myös perussuomalaisten, nousuun ja metodeihin.
Antti Vihisen taitoa on, että mikään varsinaisen rikostarinan kuorrutus ei tunnu päälle liimatulta saarnaamiselta tai omalla sivistyneisyydellä briljeeraamiselta. Nerokkaasti kehitelty dekkari, johon liittyy vielä tiedustelumaailman ulottuvuus, pysyy koko ajan raiteillaan ja syvenee kohti loppua. Siinä selviää, miksi muun kuin rahan takia Hitlerin lähes tunnin mittainen yksinpuhelu on niin tärkeä.
Valkoinen susi on järisyttävän taidokas teos jokaisella osa-alueellaan. Vihinen liikkuu suvereenisti genrestä toiseen. Siksi se saa sydämen pamppailemaan. Vaikka hyviä dekkareita ilmestyy paljon, on näin hyvin rakennetun, punnitun, moniulotteisen ja humaanin teoksen lukeminen harvinaista ekstraa. Jotain paljon enemmän. Elämys.
Antti Vihinen: Valkoinen susi. 343 sivua, Into 2025.
uutiskirje 
