Viime vuosina on käynyt selväksi, että uuden maailmanjärjestyksen vahvin jakolinja kulkee autoritaarisen ja vapaamman maailman välillä. Ei enää vasemmiston ja oikeiston, eikä edes liberaalien ja konservatiivien, vaikka eivät nämäkään vastakkainasettelut ole merkitystään menettäneet. Mutta näinä aikoina kohtalokkain vääntö käydään demokratioiden ja autokratioiden välillä.
Kun yksinvaltiudesta viehättyvät isot pojat alkavat jakaa muuta maailmaa ”sulle, mulle” -periaatteella kuin hiekkalaatikolla ikään, on vapaissa demokratioissa syytä terästäytyä. Tässä ajassa ei ole enää sijaa päivänpoliittiselle irtopisteiden keräilylle ja teknojättien algoritmien luomalle lahkolaisuudelle. On löydettävä pienimmän yhteisen nimittäjän liittolaisuuksia, jos ylipäänsä haluaa säilyttää vapautensa tehdä mitään jatkossa.
On muistettava, etteivät kaikki konservatiivisia arvoja kannattavat kannata autoritaarisuutta, vaikka keskimäärin tietysti useammin kuin liberaalit. On muistettava, etteivät kaikki oikeistolaiset ole autoritaareja – ja vastaavasti autoritaarisen vasemmiston pitkät ja rumat perinteet, joita ei voi eikä pidä valkopestä sen enempää kuin autoritaarisen oikeistonkaan.
Oikeistolaisten ja konservatiivien taas soisi muistavan, että Suomenkin itsenäisyydestä taistelivat myös työväenaatteen kannattajat, vaikka maansa oli heitä vielä muutama vuosikymmen sitten nälkiinnyttänyt kotoisilla keskitysleireillä.
On myös sellaista, mikä ei ole rahalla ostettavissa.
Trumpin ja Putinin kaltaiset kuvittelevat vallan ja voiman olevan kaikki kaikessa. Pitkälti näin tässä maailmassa onkin. Mutta on myös paljon sellaista, mikä ei ole rahalla ostettavissa. Yksi sellainen asia on kunnioitus. Voitokkaimmankin diktaattorin mielen pohjalla kaihertaa ei vain epäilys, vaan tieto siitä, että selän takana hänelle nauretaan.
Sen, minkä Trump ja Vance kuvittelivat perjantaisessa tapaamisessa voittavansa materiassa – vaikka todellinen voittaja ei ollut mukana koko keskustelussa – he hävisivät hengessä. Öykkärimäisesti käyttäytyen ja petturuudellaan ylpeillen he luultavasti hävisivät enemmän kuin voittivat. Heidän rinnallaan Zelenskyi näyttäytyi vapaan maailman arvokkaana johtajana.
Toki niin sanottu vapaa maailma on monelle tällä mantereella tarkoittanut aivan jotain muuta kuin kaltaiselleni synnyinmaa-passilotossa voittaneelle valkonaamalle tänään. Eurooppalainen kaksinaismoralismi paistaa yhä ilkeästi esiin myös siinä, miten eri tavalla ukrainalaisiin ja palestiinalaisiin suhtaudutaan, tai miten siirtolaisia unionin rajoilla kohdellaan.
Euroopan historia on täynnä kolonialismia, hirmuhallitsijoita ja väkivaltaa – eikä näistä ainakaan kolonialismi ole ikävä kyllä historiaa vieläkään – mutta siitä huolimatta myös saavutukset on tunnistettava. Maanosa koostuu (enimmäkseen) demokratioista, joissa sana on vapaa ja yksilöllä arvo.
Ja ilmeisistä puutteistaankin huolimatta Yhdysvallat on ollut maailman vanhin demokratia, vaikka varmaa ei olekaan, onko se sitä enää Trumpin käsittelyn jälkeen. Suunta on hyytävä ja kiire hirmuinen. Toki järjestelmä on liukunut kohti oligarkiaa jo ennen Trumpia, mutta sentään kansalaisvapaudet ovat olleet hieman toista luokkaa kuin Venäjällä.
Järjestelmä on liukunut kohti oligarkiaa jo ennen Trumpia.
Muistettakoon myös, ettei Trump ole vielä yksinvaltias. Hän ei ole koko Yhdysvallat eikä yhtä kuin Nato. Republikaanienkin joukosta on ryöpytetty presidentin asettumista Venäjän käskyläiseksi.
Trumpin arvostelijoihin ja Ukrainan tukijoihin kuuluvat muun muassa hänen entinen neuvonantajansa, sotahaukka Joh Bolton ja sotilastaustainen kongressiedustaja Don Bacon. Sitä huomaa elävänsä mielenkiintoisia aikoja, kun löytää itsensä samalta puolelta Reagan-mielisten republikaanien kanssa yhtään missään asiassa.
Eivätkä kaikki Euroopassa, kuten kriisijohtajuutta osoittanut Britannian työväenpuolueen Keir Starmer, ole valmiita julistamaan transatlanttista yhteistyötä kuolleeksi ja kuopatuksi vieläkään, mikä strategisesti hölmöä olisikin.
Ei suhde Yhdysvaltoihin ole tosiasiallisestikaan vielä täysin mennyttä, vaikka ennätysmäistä vauhtia rapautuukin. Joka tapauksessa päivänselväksi on tullut, ettei Yhdysvaltojen varaankaan voi enää laskea. (Esimerkiksi kurdeilla tai afganistanilaisilla voisi olla tähän jotain pisteliästä sanomista.)
Se ei yksin riitä, jos muualla Euroopassa falskaa.
Valtaosa Eurooppaa on nukkunut Ruususen unta ja jättänyt puolustuksensa toiveikkaasti Yhdysvaltojen varaan. Siksi on epärealistista luulotella, että Eurooppaa voisi puolustaa ilman Yhdysvaltoja, kuten Naton pääsihteeri Mark Ruttekin on todennut.
Siihen on kuitenkin varauduttava. Torstaina EU-johtajat keskustelevat jälleen yhteisvelasta, joka mahdollistaisi yhteisen puolustuksen rakentamisen ilman, että valtiot täytyy kurjistaa henkihieveriin. Sen puolesta ovat puhuneet Suomessa taloustieteilijätkin: ”Mikäli Euroopan pidäke pettää, tappiot eivät ole vain euromääräisiä”, kirjoittivat professorit Niko Jaakkola ja Niku Määttänen.
Yhteisvelkaa on vastustettu argumentilla, että Suomi on kyllä puolustuksestaan huolta pitänyt, pitäkööt muut omastaan. Totta toinen puoli. Suomella on uskottava puolustus, mutta se ei yksin riitä, jos muualla Euroopassa falskaa. Ukrainan, kuten muunkin Euroopan turvallisuus, on myös Suomen turvallisuutta.
Toivottavasti myöhemmin tässä kuussa julkaistava ”valkoinen kirja” Euroopan puolustamisesta sisältää konkreettisia ehdotuksia Euroopan puolustamiseksi. Toivottavasti rivit saadaan kaiken jahkailun jälkeen kyllin suoriksi, että ehdotuksia voidaan alkaa myös toteuttaa.
Niin ikään toivottavaa on, ettei rivien suoristaminen tarkoita yksiäänisyyden vaatimusta, vaan vapaiden valtioiden keskenään sopimia konkreettisia toimia yhteisen turvallisuuden eteen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pitää jatkossakin voida arvioida ja arvostella eri näkökulmista niin valtakunnallisessa kuin kansainvälisessäkin julkisuudessa.
Moniääninen julkinen keskustelu on demokratian merkki ja edellytys. Se on myös paras tae sille, että tulevaisuuden heikot signaalit otetaan kyllin vakavasti ja eri skenaarioihin varaudutaan. Se luo osaltaan pohjaa myös proaktiiviselle, ei reaktiiviselle, ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.
lehti 