Mitä tekevät parhaat suomalaiset ajattelijat ja kirjoittajat? Luultavasti heidän joukossaan on ainakin eri alojen tutkijoita, filosofeja ja kirjailijoita, mutta varmasti myös mattimeikäläisiä, jotka eivät ole onnistuneet muuttamaan kulttuurista pääomaansa ensin sosiaaliseksi ja sitten taloudelliseksi. Millaista heidän elämänsä on?
Me emme tiedä. Muutamia pop-etuliitteisiä julkkiksia lukuun ottamatta heitä ei näy juuri missään. Aika moni heistä laskee pennosia, jotta voisi jatkaa ajattelu- ja kirjoitustyötään, joka ei kiinnosta juuri ketään.
Tutkijoiden perustyöstä on tehty vaikeaa ellei mahdotonta viemällä siltä aika ja rahoitus. Filosofeja voidaan kuulla ”hyvän elämän palikat” -tyylisissä asioissa kerran pari vuoteen, mutta heitä ei varmasti päästetä julkisuuteen purkamaan kulloinkin vallalla olevaa ajattelua osiin ja osoittamaan sen heikkouksia. Myydyimmistäkään kirjailijoista ani harva elää kirjoittamisellaan.
Toisin kuin lukemiskampanjoissa yritetään epätoivoisesti väittää, eivät luku- ja kirjoitustaito ole taitoja, joita tässä yhteiskunnassa erityisesti arvostettaisiin. Se taas johtuu siitä, ettei tässä yhteiskunnassa arvosteta ajattelua. Kuvasta ja äänestä on moneksi, mutta ajattelun välineenä teksti on ylivoimainen.
Luku- ja kirjoitustaidolla, ajattelulla ja älykkyydellä voidaan toki sanoa olevan itseisarvoakin, mutta voitaisiin myös lakata valehtelemasta lapsille siitä, että ne takaisivat kenellekään hyvää elämää, että niitä erityisesti kannattaisi harjoittaa. Ajattelusta ja sivistyksestä on tullut nukkavierua turhuutta ja ylijäämää, jopa kiusallista ongelmajätettä – ei mitään, mistä olla ylpeä.
Onko se sitten ihme, etteivät monet ”kantasuomalaisetkaan” peruskoululaiset tiedä, mitä ovat harja, kampa, hella ja pata? Tai että lukiosta voi valmistua lukematta kirjaakaan? Tai että yliopisto-opiskelijoilla on vaikeuksia lukea pitkiä tekstejä? Lukutaidon heikkeneminen näkyy selvästi myös tutkimuksissa.
Lapset tuskin ovat sen tyhmempiä kuin ennenkään, mutta yhteiskunta on kyllä tyhmentynyt kylmäävää vauhtia. Totta kai se näkyy myös arvoissa ja arvostuksissa.
Ajattelusta ja sivistyksestä on tullut nukkavierua turhuutta ja ylijäämää.
Kenellä tässä yhteiskunnassa on rahaa, valtaa tai statusta? Kenen elämä näyttää tavoittelemisen arvoiselta? Tuskinpa ainakaan lukutaidon lähettiläiden, ajattelijoiden ja kirjoittajien. On veden kantamista kaivoon uskotella lapsille ja nuorille, että lukeminen kannattaa, kun todellisuus todistaa toista. Tässä yhteiskunnassa palkitaan aivan jostain muuta kuin älystä ja sen käyttämisestä.
Sometyrkkyyskin on arvostettavampaa työtä kuin ajattelu, ja kaikkein arvostettavinta on haalia itselleen niin paljon maallista mammonaa kuin suinkin mahdollista, ja sitten öyhöttää ja leuhottaa sillä. Tavoiteltavana näyttäytyy myös yhtä tyhjäpäinen omien tekemisten, fiilisten ja pinnan loputon vatvominen julkisesti eli paljastelu. Tiedostavina itseään pitäville yksilöille taas on houkuttelevampaa ajaa agendaa kuin ajatella, sillä yhteisö palkitsee maailmankuvansa vahvistamisesta, ei järkyttämisestä.
Välillä vaikuttaa, että tekstityöläiseltäkin kysytään nykyisin lähinnä kykyä tehdä helposti pureskeltavaa tauhkaa teknojättien omistamille somealustoille – sikäli, kun ylipäänsä saavat vielä kirjoittaa. Tärkeintä on herättää tunteita, ei ajatuksia. Tunteet koukuttavat ja saavat ostamaan, ajatuksista voi seurata päinvastaistakin.
Siksi oli virkistävää lukea Medialiiton toimialajohtaja Sakari Laihon ajatuksia siitä, että lukutaitoa tulisi pitää tuotannontekijänä. ”Suomen kokoisella valtiolla ei ole varaa siihen, että vain eliitti kykenee lukemaan eikä iso osa kansasta kykene ymmärtämään someviestejä pidempiä tekstejä”, hän kirjoittaa. Niinhän sitä luulisi.
Mutta niin yleisen ilmapiirin kuin hallituspolitiikankin perusteella voisi luulla, että lukutaidon rapauttamista tässä nimenomaan tavoitellaan. Peruskoulussa oppimisesta on tehty paikoin mahdotonta, jatko-opiskelusta rikkaiden hupia ja yliopistoista tuotantolaitoksia, vaikka niissä jos jossain pitäisi vaalia ajattelua ajattelun ja tietoa tiedon vuoksi, ei lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn välineenä.
Voisi luulla, että lukutaidon rapauttamista tässä nimenomaan tavoitellaan.
Kaltaisilleni, jotka lukevat, tekevät ja muokkaavat tekstiä työkseen, lukutaidon eriytyminen voisi hyvin lyhyellä aikajänteellä olla tietysti eduksikin. Mitä harvinaislaatuista osaamista – hän sekä lukee että kirjoittaa sujuvasti!
Mutta ilman lukijoita ei ole kohta tekstejäkään. Jos kaikista ”insta-slaideihin” liian pitkistä ja moniulotteisista teksteistä tulee suurimmalle osalle ihmisistä munkkilatinaa, siinä ei munkkilatinan taitajaakaan paljoa naurata. Hänen roolikseen jää pyytää tekoälyä tuottamaan tekstistä, tuosta muinaisjäänteestä, sopivia tiivistelmiä ja yksinkertaistuksia. Kolme pointtia laiskalle ajattelijalle. Kolme pointtia laiskalle ajattelijalle elokuvana. Sarjakuvana. Tunteina ja tuoksuina.
Monestakaan syystä en haluaisi nähdä lukutaitoa harvalukuisen eliittijoukon erityistaitona. Polarisaatiota esimerkiksi ei millään tapaa estä se, että kouluttautunut keskiluokka lukee silmänsä kipeiksi ja patistelee vielä lapsensakin lukemaan.
Ja koska kaikkea tavataan näinä päivinä perustella sotilaallisesti: kysymys on myös vastustuskykyisyydestä informaatiovaikuttamiselle. Kuten Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja Irene Bonsdorff kirjoittaa: ”Luku- ja kirjoitustaito ovat keskeisin ase sivistyksellisen huoltovarmuuden turvaamisessa. On suorastaan häpeällistä, että sivistystä pitää näin puolustaa sodan termein.”
Mistä päästäänkin lempiargumenttiini: ilman kattavaa ja kyllin hyvää lukutaitoa ei ole myöskään demokratiaa, joka on toistaiseksi ainoa varteenotettava vaihtoehto totalitarismille ja diktatuureille.
Ja mitä totalitarismiin tulee, yksi aivan keskeinen väline tiellä sellaiseen on kielen tyhmentäminen, korruptoiminen ja pilaaminen. Sen ovat tienneet hirmuhallitsijat Stalinista Hitleriin, Netanjahusta Khameneihin ja Putinista Trumpiin. Kieltä yksinkertaistetaan, tyhmennetään ja kriminalisoidaan. Sanoja väännellään ja käännellään tarkoittamaan jotain aivan muuta kuin niillä on totuttu tarkoittamaan – ja joskus vähän kaikkea eli ei oikein mitään. Oikean tulkinnan tietää vain salaisin sisäpiiri.
Tässä ovat kunnostautuneet myös joka laidan syvän päädyn someaktivistit. Pidän niin oikeistolaisten (jotka parhaillaan kirjaimellisesti kieltävät sanoja), vasemmistolaisten (jotka haluaisivat kieltää eri sanoja kuin oikeistolaiset) kuin keskustalaistenkin (joista moni saa allergiaoireita esimerkiksi ”eläinteollisuus”-sanasta) pyrkimyksiä määritellä yksi ainoa oikea tapa käyttää kieltä yhtäläisen typerinä ja vaarallisina. Kun kielikuvat, tyylilajit ja kontekstit kuolevat, jää vain laadultaan vaihtelevia mainospuheita eri asioiden – tuotteiden, tavaroiden, ideologioiden – puolesta ja vastaan. Tilaa ajattelulle ei heimosotien tantereilla jää.
Nykyisin älykön maineeseen riittää, että poseeraa kirjan kanssa somessa.
Nykyisin älykön maineeseen riittää jo, että poseeraa kirjan kanssa somessa. Jos osaa pari sivistyssanaa ja on lisäksi mies, käy jo nerosta. Viis siitä, miten tyhmä kirja on, onko sitä lopulta edes luettu tai luetusta mitään ymmärretty. Kunhan on fiilistelty. Närkästytty, kyllästytty tai kauhistuttu. Liikututtu, ihastuttu, samaistuttu. Tunteita aina olla pitää.
Yhteiskuntaamme tyhmennetään järisyttävällä voimalla. Tuskin kovin koordinoidusti tai tietoisesti, mutta niinpä vain on päässyt käymään. Kykymme keskittyä, pinnistellä ja ajatella on heikentynyt monen eri kehityskulun seurauksena. Olemme vauhdittaneet sitä innokkaasti itse: selaamalla Tiktokia kirjan sijaan ja pyytämällä tekoälyä ajattelemaan puolestamme silloinkin, kun se ei ole tarpeellista saati välttämätöntä.
Tekoäly on lähinnä teksteillä koulutettu kielimalli. Kuka ne tekstit on tehnyt ja mitä hän siitä saa?
Jos luku- ja kirjoitustaitoa todella pidetään keskeisenä tuotannotekijänä, sen olisi myös syytä näkyä jossain.
uutiskirje 
