Varman toimitusjohtaja Risto Murto toivotti keskustelun hoivakriisistä tervetulleeksi. Niin minäkin. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, ettei mikään määrä keskustelua muuta sitä tosiseikkaa, että kunnollinen hoiva on väistämättä sidoksissa sen tuottajien toimeentuloon.
Niin kauan kuin suurimman osan ihmisistä on tehtävä kokopäiväistä palkkatyötä tullakseen toimeen, yhteiskunta tarvitsee palkattua hoivatyövoimaa. Se, että ihmiset ottaisivat laajamittaisesti enemmän vastuuta läheisistään, vaatisi paitsi laajamittaisia muutoksia sekä järjestelmään että asenteisiin.
Se tarkoittaisi joustavampaa työelämää, mutta myös sitä, että tähän asti ilmaiseksi tehdystä työstä – kolme neljästä omaishoitajasta tälläkin hetkellä – alettaisiin maksaa edes kohtuullisesti. Se ei välttämättä tule ammattimaista hoivaa halvemmaksi. Emme pääse kustannuksia pakoon.
Kuten aiemmin totesin: olisi upeaa, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa läheisensä hoivaamisen valitseminen ei tarkoittaisi putoamista köyhyyteen tai syrjäytymistä työmarkkinoilta, mutta ikävä kyllä emme elä. Toivotan kyllä tervetulleeksi kaikki toimet, joilla tällaista yhteiskuntaa edistetään.
Verotus voi olla varkautta, mutta niin voi olla verottomuuskin.
Toistaiseksi asia on ratkaistu kuten asiat pitkälle erikoistuneen työnjaon yhteiskunnissa yleensä, eli maksamalla asiaan erikoistuneille sen hoitamisesta. Pohjoismaissa verovaroilla on kustannettu edes miten kuten riittävä perustason hoiva kaikille. Tämä on myös verrattain tehokas tapa järjestää hoiva.
Viime päivien keskustelu onkin herättänyt kysymyksiä, mistä oikein maksamme veroja, jos sillä ei saa edes säällistä vanhustenhoitoa. Kaikenlaiseen muuhun julkista rahaa kyllä tuntuu löytyvän, kuten nyt vaikka ympäristölle haitallisiin yritystukiin miljardikaupalla vaikka velaksi. Porsaanreikiäkin löytyy isolle rahalle helpommin kuin pienelle, ja pelkästään niiden tukkiminen toisi miljardeja.
Toki osa vaikkapa yritystuista on veronalennuksia, joita oikeistossa ei yleensä haluta mieltää tulonsiirroiksi. Mutta kyllä ne sitä ovat yhteiskunnassa, jossa osa hyötyy taloudellisesti toisten tekemästä palkattomasta ja alipalkatusta hoiva-, koti- ja muusta uusintavasta työstä, jota ilman ei mikään pyöri. Näitä epätasaisesti jakautuneita vastuita ja kustannuksia verovaroin tuotetuin palveluin edes hieman tasataan.
Kysymys ei siis ole ”inhimillisyydestä”, ”solidaarisuudesta” tai ”tasa-arvosta”, vaan oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta. Verotus voi olla varkautta, mutta niin voi olla verottomuuskin.
Suomessa kotien piirissä tehtävän työn laskennallinen arvo on noin kolmanneksen koko bruttokansantuotteesta. Ilman uusintavaa työtä ei ole minkäänlaista taloudellista toimeliaisuutta, kun ei ole ihmisiäkään. Järjestelmä pyörii huomattavilta osin ennen kaikkea naisruumiiden kustannuksella. Kysymys on vain siitä, millä ehdoin.
Miksi ilmaiseksi hoivaava jaksaisi yhtään sen paremmin?
Hoiva-alalta pakenee tekijöitä alan huonon palkkauksen ja raskaiden työolojen vuoksi. Myös palkan edestä hoivaavat uupuvat, sairastuvat ja vaihtavat alaa. Kalliiksi tulee sekin veronmaksajille. Miksi ilmaiseksi hoivaava jaksaisi yhtään sen paremmin?
Suomessa on epäilemättä lukuisia ihmisiä, jotka hoivaisivat läheisensä mielellään, elleivät he jäisi täysin yksin valtavan vastuunsa kanssa ja ellei se olisi heille taloudellinen katastrofi. Huomattavan monien kohdalla kyse ei ole siitä, että tulot ja omaisuus vähän pienenisivät, vaan köyhyyteen putoamisesta ja työmarkkinoilta syrjäytymisestä.
Sama koskee hoivattavia. Keskustelu on pyörinyt sen ympärillä, kenelle vanhusten perinnöt kuuluvat, ikään kuin kaikilla vanhuksilla edes olisi omaisuutta. Toisilta jää vain velkaa. Jotenkin heidänkin hoivansa on järjestettävä, ja se on sidoksissa heidän hoivaajiensa toimeentuloon. Tästä emme pääse yli emmekä ympäri.
Haluan parempia vastauksia hoivakriisiin.
Hoivakriisi on kapitalismin ytimessä. Jos hoivasta ja muusta uusintavasta työstä, joka on täysin välttämätöntä kaikelle inhimilliselle olemiselle, maksettaisiin palkkaa sen todellisen tuottavuuden mukaan, moni nyt pienituloinen tulisi toimeen varsin mukavasti. Sen sijaan moni vastuunkantaja laskee senttejä, ja moni entinen vastuunkantaja kärvistelee minimihoivalla tai vailla sitäkin.
Palkatonta ja alipalkattua hoivatyötä tekevät kantavat leijonanosaa vastuusta, joka kuuluu meille kaikille.
Haluan parempia vastauksia hoivakriisiin kuin hurskaan toiveen siitä, että jälleen se kuuluisa ”joku”, joka hyvin usein osoittautuu keski-ikäiseksi naiseksi, hoitaa kaiken omaan piikkiinsä, oman terveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella.
uutiskirje 