Totuudenjälkeisestä ajasta puhutaan 2010-luvun populististen liikkeiden yhteydessä. Taustalla on kuitenkin totuudenjälkeinen talouspolitiikka, joka alkoi länsimaissa jo 40 vuotta sitten, kun Margaret Thatcherista tuli Britannian pääministeri, määrittelee kauppatieteiden tohtori Christer Lindholm.
– Kun Thatcher ajoi läpi ideologiaansa, hän käsitteli faktoja aika varomattomasti. Hän lupasi, että yksityistämällä kaikki tulee paremmaksi ja halvemmaksi, mukaan lukien vesi- ja sähköhuolto. Tänä päivänä brittiläiset kotitaloudet maksavat noin 2,6 miljardia puntaa enemmän vuodessa vesimaksuina kuin jos vesihuolto olisi pysynyt julkisissa käsissä, Lindholm totesi tuoreen Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin -kirjansa julkistamistilaisuudessa toimittajalegenda Hannu Taanilan tenttauksessa.
Yhdysvalloissa alettiin heti Reaganin noustua presidentiksi alentaa tuloverotusta reippaasti.
Suomeen totuudenjälkeinen talouspolitiikka tuli vähän jälkijunassa, mutta siinä on roikuttu kiinni sitäkin sitkeämmin.
– Luvattiin, että veronalennukset maksavat itsensä takaisin. Näin ei käynyt, vaan tuli mittava alijäämä liittovaltion budjettiin, Lindholm sanoi.
Häviäjiä yhä enemmän
Lindholm käyttää uusliberalistiseksi usein kutsutusta opista nimitystä markkinafundamentalismi, koska sille on ominaista tosiasioista piittaamaton usko markkinoiden ylivertaisuuteen. Käsite on lähtöisin suursijoittaja ja yhteiskunta-aktiivi George Sorosilta.
– Monimutkaisissa talousasioissa ujutetaan ideologisia valintoja ikään kuin faktoina läpi. Jatkuvasti esimerkiksi toitotetaan, että työn verotusta pitää alentaa, jotta työllisyys paranisi. Siitä ei kuitenkaan ole mitään empiirisiä todisteita, Lindholm selvittää Kansan Uutisille.
Lindholmin kirjan pääviesti on, että thatcherilais-reaganilainen talouspolitiikka on tämän päivän trumpien ja halla-ahojen äiti.
– Kansallismielisen populismin uusi nousu on suoraa seurausta totuudenjälkeisestä talouspolitiikasta, joka on viimeisten kymmenen vuoden aikana synnyttänyt enemmän ja enemmän häviäjiä, eikä enää vain tulohaitarin alimmassa päässä vaan keskiluokankin riveissä, Lindholm tiivisti julkistamistilaisuudessa.
Aiheellinen tyytymättömyys markkinafundamentalismin ja taloudellisen globalisaation tuloksiin on kanavoitunut kansallismielisiin liikkeisiin. Tämä ilmenee kirjassa kuvailluista äänestyskartoista: sekä Trump että Britannian brexit-puoli saivat suurimmat kannatuslukemansa alueilta, joilta teollisia työpaikkoja on kadonnut runsaasti. Ranskassa suhteellisesti eniten äänestäjiä äärioikeistolle on menettänyt ”oikeiden” työläisten perinteisesti suosima kommunistipuolue PCF.
Markkinausko yhä vahvaa
Suomeen totuudenjälkeinen talouspolitiikka tuli Lindholmin mukaan vähän jälkijunassa, mutta siinä on roikuttu kiinni sitäkin sitkeämmin. Nykyinen hallituksemme ei ole markkinafundamentalistinen, mutta opposition ja monien ”talousviisaiden” puheissa oppi elää vahvana: vaaditaan työttömyysturvan leikkaamista tai sen ehtojen kiristämistä, vastustetaan kaikkien julkisten menojen lisäämistä ja toivotaan työelämän joustavoittamista palkansaajien asemaa heikentäen, Lindholm listaa.
Samat poliitikot, jotka varoittelevat julkisten menojen lisäämisestä, puhuvat suurten veronalennusten puolesta, jotka nekin heikentävät julkisen sektorin tasapainoa toiselta puolelta, Lindholm kuvaa argumentoinnin ristiriitaisuuksia.
Postin suunnittelema työehtoshoppailu on ajankohtainen esimerkki siitä, mitä työelämän joustavuus pahimmillaan tarkoittaa.
– Se voi johtaa siihen, että ihmiset eivät tule enää toimeen palkallaan, Lindholm muistuttaa.
Hyvinvointivaltiolle perusteet
Markkinauskoa ruotii myös taloustieteen professori Matti Tuomala tuoreessa kirjassaan Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Hän osoittaa, että tuloerot ovat Suomessa kasvaneet luultua enemmän 1990-luvun puolivälin jälkeen. Ylimmät tuloryhmät ovat kasvattaneet osuuttaan kokonaistuloista ja alimmat ja keskituloiset ovat menettäneet osuuttaan. Taustalla on muun muassa verotuksen progressiivisuuden vähentäminen, etenkin palkka- ja pääomatulojen verotuksen eriyttäminen Esko Ahon porvarihallituksen aikana vuonna 1993. Tuomalan mukaan tutkimukset osoittavat, että pääomatuloja pitäisi verottaa progressiivisesti.
Vaikka markkinaehtoista politiikkaa ja hyvinvointivaltion purkamista on oikeutettu taloudellisilla välttämättömyyksillä, pohjoismaiselle hyvinvointimallille on vahvat taloustieteelliset perusteet, kirjasta ilmenee. Julkiset investoinnit koulutukseen, teknologiaan ja infrastruktuuriin ovat olennaisia kansantaloudelle. Hyvä sosiaaliturva ja palkkaeroja kurissa pitävät työehtosopimukset lisäävät mahdollisuutta innovatiivisten riskien ottoon ja edistävät teknologista muutosta.
Demokraattinen hallinta takaisin
Lindholm ruoti markkinafundamentalistisia ajattelutapoja myös vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassaan Viis taloudesta! – 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon – Trumpin vaalivoitosta ja brexit-äänestyksestä alkaen.
– Markkinafundamentalismia on nyt haastettu oikealta. Olisi aika saada myönteisempiäkin vaihtoehtoja, jotka eivät perustuisi viholliskuvien rakentamiseen, Christer Lindholm viittaa maahanmuuttajavastaisuuteen.
Olennaisena Lindholm pitää taloudellisen globalisaation ja kansallisen demokratian välisen konfliktin ratkaisemista. Positiivisena esimerkkinä Lindholm mainitsee Islannin tavan selvitä vuoden 2008 pankkikriisistään kieltämällä pääoman viennin maasta. Islantilaiset piensäästäjät saivat pitää rahansa, mutta korkeaa korkoa odottaneet ulkomaiset suursijoittajat jäivät nuolemaan näppejään.
Yhdeksi ylikansalliseksi ratkaisuksi Lindholm esittää IMF:n roolin muuttamista: sen tulisi keskittyä rahoitusmarkkinakriisien ehkäisemiseen ennakolta sen sijaan, että se pelastaa pankkeja ja sijoittajia ja pakottaa kriisivaltiot rankkoihin sopeutustoimiin.
Rahoitussektorin valta
Matti Tuomala pohtii kirjassaan ratkaisuja eriarvoisuuteen – erityisesti verotuksen progressiivisuuden palauttamista ja perusturvan kehittämistä. Tuomalakin korostaa lopulta demokratian ja kansainvälisen sääntelyn merkitystä.
”On hämmentävää, miten euroalueen kriisiin ajanut rahoitussektori pystyi sanelemaan demokraattisesti valittujen maiden parlamenteille omat ehtonsa ja samalla torjumaan itseensä kohdistuvan sääntelyn”, Tuomala kirjoittaa eurokriisistä.
Nykyiset talousinstituutiot ovat osoittautuneet riittämättömiksi kriisien ehkäisyssä, mutta poliittiset edellytykset laajempaan globaaliin yhteistyöhön ovat samalla kohtalokkaasti hiipuneet, Tuomala harmittelee.
Christer Lindholm: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka Thatcherista Trumpiin. Vastapaino 2019. 165 sivua.Matti Tuomala: Markkinat, valtio & eriarvoisuus. Vastapaino 2019. 446 sivua.
uutiskirje 