Eteläisessä Malawissa sijaitseva Nakadanga Trust -siirtokunta näyttää elottomalta. Kahden tiheämetsäisen vuoren välissä nököttävä kylä on eristynyt ja erillään seudun alkuperäisten asukkaiden yhteisöistä. Ruohokattoiset talot on muurattu savitiilistä. Lähistöllä ei ole koulua, terveyskeskusta, ruokakauppoja eikä juomavettä.
Ikään kuin julkisten palveluiden puutteen vastapainoksi siirtokunnassa on odottamattoman paljon vauvoja ja lapsia.
– Täällä on paljon lapsiavioliittoja. Lapset eivät missään opi varhaisten avioliittojen ja raskauksien vaaroista, Nakadanga Trustissa elävä Merika Kapachika sanoo.
Kapachika muutti tuhansien muiden tavoin alueelle vuonna 2006. Muutto oli osa valtion ja Maailmanpankin köyhyyden vähentämiseen tähtäävää kehitysprojektia, jossa köyhiä pienviljelijäperheitä siirrettiin etelän teenkasvatusalueilta maan itäosiin. Siirretyt asutettiin valtion paikallisilta maanomistajilta hankkimille maille. Kun projekti loppui vuonna 2011, yli 15 000 perhettä oli siirretty.
Lupaava vai ongelmallinen projekti?
Maailmanpankin oma loppuraportti totesi kehitysohjelman saavuttaneen päämääränsä. Raportin mukaan siirrettyjen perheiden tulot ja viljelyn tuottavuus kasvoivat ohjelman ansiosta.
Perheiden tulot kasvoivat kuusinkertaisiksi, ja heidän viljelemiensä maissin ja tupakan sadot olivat keskimäärin 50-60 prosenttia suuremmat kuin ympäröivillä alueilla ja moninkertaisesti suuremmat kuin aiemmalla kotiseudulla.
Raportissa pystyttiin jo kertomaan, että tämän pilottikokeilun lupaavien tulosten ansiosta Malawin hallitus on valmis laajentamaan maan hankkimista ja pienviljelijöille jakamista koko maan mittaiseksi. Tavoitteena on vähintään 100 000 perheen asuttaminen uudelleen.
Muissa arvioinneissa kuitenkin puhutaan myös ohjelmasta hyötyneiden pienviljelijöiden kokemista sosiaalisista ja taloudellisista vaikeuksista. Maailmanpankin omassakin arviossa myönnetään, että ihmiset mieluiten pysyisivät aloillaan tai muuttaisivat alkuperäisen kotinsa lähelle.
Eteläafrikkalaisessa South African Journal of Agriculture Extension -aikakauskirjassa vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että uudelleen asutetuilla yhteisöillä oli paikallisia suurempia vaikeuksia esimerkiksi saada lannoitteita ja luottoa, päästä markkinoille ja löytää neuvontapalveluita maataloustuotantonsa tueksi. He saivat huonommin myös sosiaalipalveluita.
Nyt kaduttaa
Kun projekti loppui vuonna 2011, perheiden ruoka- ja tuloturva rapautuivat. IPS vieraili kuudessa siirtolaiskylässä Machingan ja Mangochin alueilla, jonne 90 prosenttia siirretyistä asettui. Haastateltujen vallitseva mieliala on katumus.
Mary Yalale muutti Mangochiin vuonna 2007. Alku oli lupaava. Ihmisillä oli viimeinkin riittävästi viljelysmaata. Aluksi sadot olivat hyviä.
– Meillä ei kuitenkaan ollut markkinoita, joilla myydä tuotteitamme ja saada rahaa toisiin tarpeisiimme. Kauppiaat käyttivät tilannetta hyväkseen. He ostivat tuotteemme pilkkahinnalla, koska tiesivät, ettemme itse pääsisi oikeille markkinoille ja paremmille ansioille, Yalale kertoo.
– Maamme ovat köyhtyneet ja nyt me haemme metsästä puuta polttopuiksi ja puuhiilen raaka-aineeksi. Miehet vievät niitä kaupunkiin ja myyvät siellä.
Jotkut siirtolaisyhteisöjen jäsenet joutuvat tulemaan toimeen alueen alkuperäisten asukkaiden tarjoamilla satunnaistöillä.
– Meillä ei vieläkään ole hyviä suhteita alkuperäisten yhteisöjen kanssa. He sanovat, että me kaappasimme maat, jotka olisivat kuuluneet heille. Me olemme hylkiöitä. Oli hölmöä tulla tänne, Yalale toteaa.
Koulu on, opettajia ei
Bweya Trustissa on uudehko peruskoulurakennus. Kylän johtaja Sowani Saidi ei kiitä valtiota koulusta.
– Me muutimme tänne vuonna 2017. Taistelimme yli kymmenen vuotta aluevaltuuston kanssa, että saisimme koulun. Me poltimme tiilet ja rakensimme talon, jotta lapsillamme olisi koulu, Saidi sanoo.
Nyt kylällä on koulurakennus, mutta ei asuntoja opettajille. Opettajat asuvat noin kymmenen kilometrin päässä.
– Niinpä useimmat heistä ovat enimmän aikaa poissa. He eivät voi kävellä eivätkä he halua maksaa paljon moottoripyöräkyydistä töihin. Varsinkin sadekaudella on usein päiviä, jolloin ei ole opetusta, koska opettajia ei ole paikalla. Olemme pyytäneet valtiota rakentamaan taloja opettajille, mutta mitään ei ole tapahtunut, Saidi valittaa.
Julkiset palvelut unohtuivat
Siirtoprojektiin ei sisältynyt mitään sosiaalisia tai taloudellisia kehitystoimia. Maailmanpankin rahoittaman Masaf-rahaston oli tarkoitus tuottaa siirretyille yhteisöille julkiset palvelut. Masaf ei onnistunut siinä.
– Tällaisten projektien pitäisi voimaannuttaa kansalaisia sosiaalisesti ja taloudellisesti. Niiden ei pitäisi olla köyhyyshautomoita, Gift Trapence sanoo.
Trapence johtaa paikallista kansalaisjärjestöä Human Right Defenders Coalition. Hänen mukaansa projektin suurin virhe oli jättää sosiaalipalvelut huomiotta. Viranomaisten tulisi arvioida siirtokunnat ja laatia toteuttamiskelpoinen suunnitelma julkisten palveluiden toimittamisesta.
Nakadangan Kapachika on jo menettänyt kiinnostuksensa kylien kunnostushankkeisiin.
– Me olemme olleet täällä yli kymmenen vuotta. Viranomaiset ovat koko ajan tienneet, että me kärsimme, mutta eivät ole tehneet mitään. Nyt me haluamme, että meidät viedään takaisin sinne, mistä meidät irti repäistiin. Siellä meillä oli terveyskeskuksia, hyviä teitä ja toreja. Meidän ei tarvinnut odottaa kahdeksaa vuotta, että lapsemme pääsivät aloittamaan koulun. Me synnytimme lapsemme sairaaloissa eikä puskissa. Valtion pitäisi viedä meidät takaisin kyliimme, Kapachika vaatii.
uutiskirje 
