Pitkän linjan vasemmistopoliitikko Jean-Luc Mélenchon on mies, jonka käytännössä kaikki Ranskan politiikkaa seuraavat tuntevat. Häntä on kutsuttu agitaattoriksi, kansankiihottajaksi, visionääriksi ja vaaralliseksi demagogiksi – ja parhaaksi presidentiksi, jota Ranskalla ei koskaan ole ollut.
Mélenchon on ollut kolmesti ehdokkaana maansa presidentinvaaleissa, ja saanut parhaimmillaan 22 prosentin tuloksen vaalin ensimmäisellä kierroksella. Mélenchonin perustama vasemmistopuolue La France Insoumise (Lannistumaton Ranska) oli eräs kantavista voimista vuoden 2024 kansalliskokouksen vaaleja varten perustetun Uuden kansanrintaman eli NFP:n takana.
Kaikkien yllätykseksi NFP nousi vuoden 2024 vaaleissa Ranskan kansalliskokouksen suurimmaksi ryhmäksi. Se ei kuitenkaan riittänyt hallituksen muodostamiseen, ja vasemmistoyhteistyön sijaan Ranskan keskustaliberaali presidentti Emmanuel Macron muodosti uuden hallituksen oikeiston tuella. Vasemmistossa tätä pidettiin poikkeuksellisen röyhkeänä jopa ranskalaiseen makuun: presidentti oli itse julistanut ennenaikaiset vaalit, mutta kieltäytyi noudattamasta niissä ilmaistua äänestäjien tahtoa.
Opas kaikkeen
Jean-Luc Mélenchonin uusin kirja Faites mieux! vers la révolution citoyenne (Arion 2024) on kirjoitettu noiden vuoden 2024 vaalien jälkimainingeissa. Kirjaa on vaikea lokeroida tiettyyn genreen: se on samaan aikaan kirjoittajansa muistelmateos, pamfletti, esseekokoelma ja poliittinen ohjelmajulistus. Se on poliittinen tietokirja, joka ei vain analysoi maailmaa sellaisena kuin se on: Mélenchon maalaa suurella pensselillä visioita siitä, mitä kaikkea voisi olla.
Ennen kaikkea Mélenchonin teos on ohjekirja maailman ymmärtämiseen ja argumentti vallankumouksellisen muutoksen puolesta 2000-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa. Kirja on julkaistu englanniksi nimellä Now, the People! Revolution in the 21st Century (Verso 2025).
Teos on hyvin rakennettu ja pitää otteessaan. Mélenchon käsittelee oikeastaan vähän kaikkea historiaan, talouteen, politiikkaan ja filosofiaan liittyvää: demokratian heikentymistä kapitalismin alla, digitaalista vallankumousta ja teknologiamiljardöörien valtaa, kolonialismin pitkää varjoa, muuttoliikkeitä, väestönkasvua – ja koko ajan lähestyvää planeetan ekologista romahdusta. Välissä on anekdootteja ja henkilökohtaista pohdintaa.
Mélenchonin tahti on kova, muttei hengästyttävä. Kirjan luvut ovat sopivan pituisia luettaviksi työpaikan kahvitauoilla tai julkisessa liikenteessä. Teoksen heikkoutena on kuitenkin sen paikoitellen kankea ja jargonia vilisevä kieli. Valistuneellakin lukijalla voi mennä sormi suuhun, kun Mélenchon viittaa 1900-luvun alussa eläneen jesuiittafilosofi Pierre Teilhard de Chardinin käsitteeseen noosfääristä. Välillä Mélenchonin kirjaa lukiessa tuntuukin siltä kuin lukisi poliittisen historian tenttikirjaa. Tämä on yllättävää, sillä akateemiselta vaikuttava teksti on jyrkässä kontrastissa kirjoittajan taustan ja poliittisen retoriikan kanssa.
73-vuotias Mélenchon on entinen Ranskan kansalliskokouksen jäsen ja ministeri, joka on toiminut urallaan myös Euroopan parlamentin ja Ranskan senaatin jäsenenä. Filosofiaa opiskellut Mélenchon ajautui politiikkaan 1970-luvulla. Häärittyään ensin pienessä trotskilaisessa puolueessa hän liittyi Ranskan demaripuolue Parti Socialisten riveihin. Mélenchon aloitti poliittisen uransa François Mitterrandin (Ranskan presidentti 1981 – 1995) vankkana tukijana, mutta siirtyi hiljalleen vasemmalle. Toki voidaan myös perustellusti sanoa, että Mélenchon pysyi poliittisesti paikallaan siellä missä olikin, mutta Parti Socialiste ja Mitterrand liukuivat oikealle.
2000-luvulla kapitalismi on riistäytynyt valtioiden hallinnasta, eikä tarvitse enää edes demokratiaa toimiakseen.
Kirjassaan Mélenchon kirjoittaakin kärkevästi sosiaalidemokratian epäonnistumisesta: hän kritisoi eurooppalaisia demareita heidän uskostaan demokratian ja valtioiden kykyyn hallita kansainvälistä kapitalismia. Mélenchonin mukaan 2000-luvulla kapitalismi on riistäytynyt valtioiden hallinnasta, eikä tarvitse enää edes demokratiaa toimiakseen.
Vasemmalle ja kansaa kohti
Lopulta Mélenchon otti ritolat entisestä puolueestaan vuonna 2008 ja perusti Parti de Gauchen, punavihreän vasemmistopuolueen, joka puolestaan toimi runkona vuonna 2016 perustetulle Lannistumattomalle Ranskalle.
Mélenchonin ajattelussa ja poliittisessa kielenkäytössä on selkeän populistinen pohjavire. Mélenchon puhuu jatkuvasti ”kansasta” vallankumouksellisena voimana ja asettaa kansan eliittiä vastaan tavalla, joka tuo mieleen takavuosien Timo Soinin. Soinin tavoin myös Mélenchon tunnustautuu ylpeästi populistiksi.
Mélenchonille eliitti ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin oikeistokonservatiiveille: kun Mélenchon raivoaa eliittejä vastaan, hänen sanansa eivät sivalla maahanmuuttajia, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, yliopistotutkijoita tai kansalaisjärjestöjä, vaan omistavaa luokkaa, oligarkkeja ja miljardöörejä. 2000-luvun kapitalismissa eliittiä ovat he, joilla on valtaa ja vaurautta, ja jotka jotka haalivat itselleen aina vain lisää, samalla kun jakavat niukkuutta ja kurjistamista kaikille muille.
Vallankumous on Mélenchonin mukaan ainoa tapa pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Hän kirjoittaa vallan ja varallisuuden uusjaosta nojaten historiallisen materialismin perinteeseen. Hänen vallankumouksensa ajurina ei kuitenkaan ole marxilaisittain teollinen työväenluokka, vaan karkeasti ilmaistuna ”kansa”: kaikki he, jotka ovat nykyisen kurjistamispolitiikan asiakaspäädyssä.
Mélenchonin mukaan nyt on uudenlaisen, historiallisen konfliktin aika. Porvariston ja työväen välisen kamppailun päätyttyä uusi jakolinja on syntynyt kansan ja oligarkkien välille. Tässä kaikuu 2010-luvun alun Occupy-liikkeen sanoma maailman 99 prosentista. Tämä kansa on uusi poliittinen voima, joka on vasta muotoutumassa, ja sitä luovat globaalin kapitalismin jylläävät voimat: erityisesti vallan ja varallisuuden keskittyminen. Se jakaa ihmiset voittajiin ja häviäjiin: meihin ja niihin.
Kohti kuudetta tasavaltaa
Mélenchonin kirjan – ja koko hänen poliittisen projektinsa kova ydin on vaatimus Ranskan perustuslain ja valtiomuodon uudistamisesta Kuudenneksi tasavallaksi. Se tarkoittaisi Ranskan nykyisen valtiomuodon vallankumouksellista lakkauttamista ja kokonaan uuden järjestyksen perustamista. Tämä uusi järjestys asettaisi ympäristön ja kansan tarpeet pääoman ja markkinoiden edelle.
Vaatimus on ymmärrettävämpi ranskalaisessa kontekstissa, eikä se ole helposti sovellettavissa muualle. Ranskan nykyinen valtiomuoto on Charles de Gaullen vuonna 1958 perustama Viides tasavalta, joka syntyi tietynlaisesta välttämättömyydestä keskellä Algerian veristä vapaussotaa, jonka Ranska lopulta hävisi. Tiivistetysti voisi sanoa, että viidennen tasavallan myötä Ranskasta luotiin presidenttivetoinen valtio, jossa yhdellä ihmisellä on hyppysissään poikkeuksellisen paljon valtaa.
Mélenchonin pääargumentti on, että Ranska on valtiona ja yhteiskuntana muuttunut peruuttamattomasti 1950-luvusta, ja siksi myös valtion rakenteita on päivitettävä vastaamaan 2000-luvun yhteiskunnan tarpeita.
On kiinnostava kontrasti Mélenchonin ja Ranskan äärioikeistojohtaja Marine Le Penin välillä. Molemmat tunnustavat Ranskan yhteiskunnan muuttuneen peruuttamattomalla tavalla 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Nykyinen meininki ei kummankaan mielestä voi jatkua.
Siinä missä Le Pen ajaa kellojen kääntämistä taaksepäin, jonkinlaista paluuta viidennen tasavallan perustamista vastaaviin olosuhteisiin, kehottaa Mélenchon kurkottamaan tulevaisuuteen. Le Pen yrittää paluuta ”oikeaan” ranskalaisuuteen, kun taas Mélenchon tervehtii ilolla uutta ja monikulttuurista ranskalaista identiteettiä.
Mélenchonin mukaan Viidennen tasavallan raunioille on rakennettava uusi, kuudes tasavalta, joka pystyy vastaamaan ilmastokatastrofin, muuttoliikkeen ja kärjistyvän eriarvoisuuden muodostamiin uhkiin ja selviytymään niistä. Erityisen huolissaan Jean-Luc Mélenchon on hallitsemattomana riehuvan kapitalismin vaarasta sekä ihmisten hyvinvoinnille että heidän poliittisille oikeuksilleen – ympäristöstä puhumattakaan.
Tulevaisuudenkestävää politiikkaa
Tulevaisuuden politiikka tarkoittaa myös tulevaisuuden sanastoa – ja tulevaisuuden välineitä. On kuvaavaa, että Mélenchonin uusissa poliittisissa projekteissa, Lannistumattomassa Ranskassa ja NFP:ssä sanat ”sosialismi” tai ”vasemmisto” ovat alaviitteen asemassa. Sen sijaan Mélenchon puhuu kansasta, oligarkeista ja demokratiasta.
Mélenchonin sanoma vaikuttaa olevan, että 1900-luvun työkaluilla ei ratkaista 2000-luvun poliittisia ongelmia. Samaan aikaan hänen kielenkäyttönsä ja sanavarastonsa on vanhempaa perua ja lainaa vuoden 1789 Ranskan suurelta vallankumoukselta.
Pienen pintaremontin aika on politiikassa ohi.
Jean-Luc Mélenchonin kirjan perusviesti on, että pienen pintaremontin aika on politiikassa ohi. Jo pelkästään planeettamme pelastaminen ekologiselta katastrofilta vaatii yhteiskunnan, tuotantorakenteiden, omistussuhteiden ja päätöksentekojärjestelmän perustavanlaatuista uusimista. Teollisuuden, liikenteen ja energian kansallistamista, tiedon muuttamista yhteisomisteiseksi, työviikon lyhentämistä ja ajan itsensä palauttamista takaisin ihmisille.
Mélenchonin kirja on innostavaa luettavaa. Se antaa ajattelun aihetta jokaiselle, joka uskaltaa unelmoida suuria. Se kuitenkin muistuttaa, että vallankumous ei tule itsestään eikä sitä kannata odotella. Se tarvitsee tekijänsä.
lehti 