Suomen vuotta 1917 on tarkasti pengottu. Poliittisia kehityspolkuja, itsenäistymishaluja, puoluetaisteluja talvella 1918 puhjenneen sodan alla. Tie sisällissotaan ja sota seurauksineen ovat erittäinkin tutkittua lähihistoriaamme.
Vaan joukkoon mahtuu yhä uutta olennaista tutkimusta – eihän historia koskaan valmistu. Kulttuurihistorioitsija Helena Pilke osoittaa asian todeksi teoksellaan Sanomalehtien sisällissota, jossa hän seuraa ja referoi laajasti suomenkielisiä päivälehtiämme keväästä 1917 kevääseen 1918. Se on vaatinut peräti 35 sanomalehden läpikäyntiä.
On lehdistöä tutkittu ennenkin, lähinnä yksittäisten (puolue)lehtien muttei koko lehtikentän luomana kuvana. Pilke taasen katsahtaa lehtiä laidasta laitaan, jolloin tarjonta ja lukutyö paisuu koko lailla.
Porvarien ja vasemmiston kahtiajako syveni ripeästi.
”Mikä oli sanomalehtien rooli siinä, että maa luisui sisällissotaan?”, Pilke kysyy alkajaisiksi. ”Millaisena poliittinen vastapuoli esitettiin eri puolueiden lehdissä ja millaisen kuvan ne uutistapahtumista antoivat?” Osavastauksia saamme pitkin kirjaa.
Sisäpoliittinen taistelu leimahti kärjekkääksi heti keväästä 1917 keisarivallan kaaduttua ja kuristavimman sensuurin kirvottua. Oli syntynyt valtatyhjiö, ja hieman kuin puolivaloilla uinuneet kansalaiset, puolueet ja muut järjestöt havahtuivat. Suomi tavallaan heräsi.
Tuolloin lukutaito kattoi miltei koko väestön. Sanomalehtiä oli satakunta ja levikit korkealla. Suurimpina ilmestyivät valtakunnallisesti levinneet SDP:n päälehti Työmies 80 000:n levikillään, nuorsuomalaisten Helsingin Sanomat (50 000) ja Rkp:n Hufvudstadsbladet (39 000). Alueellisista lehdistä Turun vanhasuomalainen Uusi Aura ylsi 22 000:een ja viipurilainen sos.dem. lehti Työ 21 000:een, ja oli useita muitakin kymmenentuhannen levikin ylittäviä aluelehtiä.
Kansa luki lehtiä uutterasti, mutta yleensä ”oman” puolueen julkaisua. Tiedonhankinta jäi kovin yksipuoliseksi. Kun lehtien ohella tietoa herui vain huhuista ja kulkupuheista, porvarien ja vasemmiston kahtiajako syveni ripeästi.
Järjestyskaartit lopun alkua
Helena Pilke tarkastelee päivälehdistä tarkimmin sitä, miten ne reagoivat ajan suurimpiin myllerryksiin. Vuoteen 1917 mahtui monenlaista, oli kevään maatalouslakkoja, pahenevaa nälkää ja elintarvikemellakoita, oli eduskunnan hajotus ja lokakuun vaalit, ja pääetappina kohti yhteenottoa tuli marraskuun yleislakko. Lakkoviikolla tuli yli 30 kuolonuhria eikä syyllisiä jäljitetty saati tuomittu.
Lokakuun eduskuntavaaleissa porvarit saivat 108–92-enemmistön, mikä katkeroitti aiemmin hallinneita sosiaalidemokraatteja. Porvarivoiton takasivat onnistuneet vaaliliitot.
Vaaralliseksi osoittautui se, että kevätkesällä 1917 oli alettu pystyttää järjestyskaarteja (eri nimivariaatioin), joista kehkeytyi syksyn mittaan mieslukuisia asejoukkoja, jäsenmäärät molemmin puolin laskettiin jo kymmenissä tuhansissa. Jälkeenpäin nimitykset vakiintuivat punakaarteiksi ja suojeluskunniksi, sisällissodan vastaleireiksi.
Lehtien jako seuraili puolue- ja yhteiskuntajakaumaa, sosialistit vastaan porvarit. Välimaastosta nousevia sovittelevia puheenvuoroja ei juurikaan kuultu – ei ainakaan kuunneltu. Molemmilla laidoilla oli iskeviä kirjoittajia ja pakinanikkareita, jotka saivat suurimman suosion lukijoiden parissa.
Kirjan aineistosta voi varoen päätellä – ja Pilkekin päättelee – että härskimpää sanankäyttöä harjoitti työväenlehdistö. Kyllä porvaritkin osasivat agiteerauksen, mutta sosialistien yhteiskunnallinen haastajan asema sai heidän asenteensa aggressiivisemmaksi. SDP oli ylivoimaisesti suurin puolue, mutta sen piirissä oli malttamattomia ryntäilijöitä – myös kynän varressa.
Eräitä hätähuudon tapaisia sovun eleitä Pilke on löytänyt, vaikkakin harvoja. ”Toisen luokan aseistautuminen johtaa itsesuojeluvaistosta toisen aseistautumiseen ja tilan kärjistyessä kansalaissotaan. Tämä ei saa tapahtua”, viipurilainen Työ vetosi 11. joulukuuta 1917. ”Riisukoon siis porvaristo itse joukoiltaan aseensa, köyhälistö joukoiltaan tekee saman ja samalla aikaa.”
Härskimpää sanankäyttöä harjoitti työväenlehdistö.
Etelä-Suomen militantit punakaartit irtosivat Sdp:n käskyvallasta vuodenvaihteessa. Yksittäisiä yhteenottoja ilmeni pian, muun muassa Sipoossa.
Sota alkoi tammikuun lopussa
Myöhässä tulivat varoitukset, kuten turkulaisen Sosialisti-lehden artikkeli 9. tammikuuta: ”Järjestyskaartit lakkaavat olemasta sitä, mikä niiden tarkoitus on – –. Kun ne eivät enää ole työväen järjestöjen valvonnan alaisia, eivät ne enää ole luotettaviakaan, vaan voivat hajoittaa ja vahingoittaa rivejämme.”
Kuitenkin vallitsevampaa kuin Sosialistin huolestunut kanta oli anarkian vähättely ja se tekosyy, että vastikään riveihin liittyneet nuoret eivät vielä ole ehtineet omaksua työväenliikkeen tapoja.
Sota alkoi tammikuun lopussa, kesti kolme kuukautta ja päättyi valkoisten voittoon. Sodassa ja vankileireillä kuoli 37 000 ihmistä, noin prosentti suomalaisista.
Pilke seuraa myös sota-ajan lehdistöä. Valkoisten alueella ilmestyi porvarilehtiä ja punaisten puolella työväenlehtiä.
Sota-ajan olisi mielestäni voinut jättää sivuun teoksesta. Aseiden puhuessa muut äänet aina vaikenevat, ja keväällä 1918 Suomenkin lehtimiehistä kehkeytyi yhä puhtaampia propagandan äänitorvia. Ja sodan tutkimus poikkeaa rauhan ajan tutkimuksesta.
Sanomalehtien sisällissota on tuiki tarpeellinen kirja. Sanomalehdet eivät suinkaan olleet ensimmäisenä tai toisenakaan syynä sisällissodalle. Mutta kuten Helena Pilke näyttää, lehtimiehet puhalsivat suurella innolla niihin roihuihin, joita yhteiskunnan lukuisat ristiriidat olivat sytyttäneet.
Vuosi 1917 mahdollisti itsenäisyytemme – samalla kun se käy malliesimerkiksi monivaiheisesta tuhoisasta kierteestä. Lehdillä oli siinä yllyttäjän rooli, mistä teos antaa ikävän vakuuttavia näyttöjä.
Lehtimiehistä kehkeytyi propagandan äänitorvia.
Muuten: vihapuhe-termi näyttäytyi jo tuolloin. Laajassa kirjoituksessaan (26.10.1917) Työmies-lehti varoitti porvariston ”uhkaavasta ja työväenluokkaa vastaan syöksyvästä vihapuheesta”.
Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino 2025. 371 s.
uutiskirje 
