Pintaa syvemmältä
Isossa-Britanniassa lopetetaan sosiaaliavun antaminen työttömille, sen sijaan heille ryhdytään järjestämään tilapäisiä töitä, joista maksetaan tilapäistä palkkaa. Työ- ja eläkeministeri Iain Duncan Smith esitteli tällä viikolla uutta järjestelmää, joka on ollut suunnitteilla jo kesäkuusta lähtien. Silloin kutsuttiin Lontooseen New Yorkin yliopiston professori Lawrence Mead, joka on ollut keskeisesti mukana muokkaamassa tämänsuuntaisia uudistuksia Yhdysvalloissa. Mead oli yllättynyt vierailun isäntien syvästä kiinnostuksesta hänen sanomaansa.
Mead opiskeli aikoinaan Englannissa hallintotieteitä ennen kuin palasi Yhdysvaltoihin, jossa yksi hänen ensimmäisistä työpaikoistaan 1970-luvulla oli terveys-, opetus- ja sosiaaliministeriössä politiikan suunnittelijana. Hän kirjoitti sittemmin, ensimmäisen kirjansa esipuheessa, että Iso-Britannia oli järjestystä rakastava yhteiskunta toisin kuin Yhdysvallat ja että hän palasi vakuuttuneena siitä, että kohteliaat tavat ovat inhimilliselle yhteiskunnalle olennaisia, mutta eivät mitenkään itsestään selviä – yhteiskunnan pitää tietoisesti pyrkiä tällaiseen tilaan. Ministeriössä hän huomasi että yhteiskunnan arvovallalla (authority) ei ollut juuri mitään painoa Lyndon B Johnsonin alullepanemassa Great Society -sosiaalipolitiikassa, joka vielä oli voimissaan, vaikka oli jo Richard Nixonin aikaa.
Olettamus, jonka mukaan köyhät ovat samanlaisia kuin muut, on Lawrence Meadin mukaan väärinkäsitys.
Kun Mead nyt on antamassa oman panoksensa David Cameronin Big Society -sosiaalipolitiikkaan, nimien samankaltaisuuden ei pidä hämätä. Great Society olisi edelleenkin Meadille kirosana jos hän kiroaisi, mutta siihen hän taitaa olla liian brittiläisen pidättyväinen. Sen sijaan voi helposti kuvitella, että aika pitkälle Meadin muovailemaan nykyiseen amerikkalaiseen sosiaaliseen malliin on pieneltä osalta vaikuttanut myös hänen halunsa palauttaa usko auktoriteetteihin, brittiläiseen tapaan.
Kun lukee netistä Meadin tekstejä huomaa nimittäin nopeasti, että hän on yhden aatteen mies, jonka sanoma on vuosikymmenestä toiseen ollut sama: kuria tarvitaan ja sosiaaliapua pitää antaa vain todella työkyvyttömille, kaikki kynnelle kykenevät pitää pakottaa työhön. Hänen ensimmäisen kirjansa tunnuslause oli poimittu Raamatusta: Jos ei työtä tee, ei myöskään pidä syödä. Hän on myöntänyt, että hänen lähtökohtansa on pitkälti protestanttinen. Kuvissakin hän on yleensä synkän totisen, jopa ykstotisen näköinen. Hänen kirjoituksiaan lukee kuitenkin mielenkiinnolla, koska ne ovat selkeitä. Hän uskoo sanomaansa niin paljon, ettei yritä peittää paljoakaan. Ajattelutapa kovan linjan sosiaalipolitiikan takana tulee harvinaisen selvästi esille.
Ministeriötöiden ohella Mead toimi ulkoministeri Henry Kissingerin puheidenkirjoittajana ja sen jälkeen republikaanien tutkimusosaston apulaisjohtajana. Vuodesta 1979 tähän päivään saakka hän on toiminut New Yorkin yliopistossa. Ronald Reaganin astuttua presidentinvirkaansa 1981 oikeistolaisille sosiaalipoliitikoille avautuivat monet vaikutusmahdollisuudet. Mead on usein esiintynyt kongressin valiokunnissa asiantuntijana ja eräässä sellaisessa tilaisuudessa 1980-luvun puolessavälissä hän puuttui yksinhuoltajaäitien asemaan. ”Haluan kommentoida olettamusta, jonka mukaan köyhät ovat samanlaisia kuin me muut.” Tämä on hänen mukaansa väärinkäsitys. Erotuksena ”meistä” köyhät ”eivät juuri reagoi taloudellisiin kannustimiin”. Tällainen käyttäytyminen on hänestä ”mysteeri”, mutta hän ehdotti tulkinnaksi: sosiaaliavun saajat ovat vain ”puoleksi sosiaalistuneet”. Koska he eivät pysty tekemään järkeviä valintoja, heistä tulee täysin riippuvaisia sosiaaliavusta. Sen vuoksi yhteiskunnan pitää päättää heidän puolestaan.
Yhteiskuntapolitiikan tehtävä ei ole Meadin mukaan laajentaa sosiaaliavun saajien vapautta, vaan päinvastoin eri tavoin supistaa sitä. Köyhät naiset eivät saisi itse tehdä valintoja, koska siitä seuraisi vain pahaa (esimerkiksi aviottomia lapsia).
Mead pystyi vähitellen luomaan kompromissin sosiaalimäärärahojen leikkaamiseen pyrkivien konservatiivien ja määrärahoja puolustavien liberaalien välillä. Leikkauksista luovuttaisiin, jos samalla sosiaaliavun saajille asetettaisiin tiukat moraaliset vaatimukset: aikuisten piti käydä töissä, lasten piti käydä koulussa, lapsia ei saisi hankkia ellei ollut varaa niihin, elatusvelvollisten miesten piti hoitaa elatusmaksunsa. Mead esitteli itseään vahvan valtion konservatiivina.
Useimmat konservatiivit olisivat halunneet leikata liittovaltion menoja, mutta tämä asetelma ei mahdollistanut sitä – lasten päivähoitoa piti laajentaa, työnvälitystä tehostaa ja sosiaaliavun saajien valvontakoneistoa rakentaa. Uskottiin kuitenkin, että nämä satsaukset vähitellen maksaisivat itsensä takaisin.
Monelle liberaalille holhouksen lisääminen oli vaikeasti nieltävä pala. Nielemistä ehkä helpotti se, että ongelmaksi näissä keskusteluissa yleensä esiteltiin mustat kaupunkigetot, joihin yhdistettiin rikollisuus ja huumeet. Meadkin kirjoituksissaan, hienovaraisesti mutta selvästi, pitää mustien elämäntapaa pääongelmana. Tähän tulokseen hän on ilmeisesti tullut lähinnä tilastoja lukemalla. Vaikuttaa siltä, ettei hän tehnyt mitään kenttätutkimusta, ei ehkä edes ole koskaan tavannut sosiaaliapua saavaa ihmistä. Se ei kuulu hallintotieteilijän velvollisuuksiin.
Lähestymistapaansa Mead kutsuu uudeksi paternalismiksi. Hän on itse ilmoittanut ihanneohjaajiksi uskonnollisten koulujen nunnat – ”he ovat oppilailleen ankaria, koska he uskovat heihin ja ovat huolissaan heidän tulevaisuudestaan.”
Mead uskoo, että köyhyydestä tästedes keskustellaan moraalisin, ei ideologisin termein, ja kysytään, miten päästään hyvään käyttäytymiseen, eikä niinkään hyvään yhteiskuntaan.
Syystä tai toisesta työvaatimus pantiin köyhien äitien kohdalla toimeen kansallisella tasolla. Mead ja hänen hengenheimolaisensa pyrkivät edelleenkin saamaan köyhät miehet työvelvollisiksi.
Wisconsinin osavaltiossa toteutettiin 1980-luvun loppupuolella perusteellinen sosiaaliavun uudistus, jonka keskeinen idea oli työpakko – welfare meni, workfare tuli. Mead toimi tässä yhtenä konsulttina, ja hän on tulokseen hyvin tyytyväinen. Vuonna 1985 sosiaaliavun saajia oli 96 625, mutta vuonna 2001 enää vain 7 641. Mead on julkaissut kirjan näistä kokemuksista ja painottanut, että tärkeä selitys tulokselle on osavaltion hallinnon korkea taso.
Uudistusten tuloksista ei vallitse yksimielisyyttä. Voi kuitenkin olettaa, ettei vastaavia uudistuksia toteuteta Euroopan mantereella, ei ainakaan näillä perusteilla.
uutiskirje 