Viimeinen sana
K:n kaupungin terveyskeskuksen vuodeosastolla makaa neljä naista. Kasvot ovat vitivalkoiset, silmät syvällä kuopissaan ja ilmeet täynnä kummastusta ja pälyilyä. Yksi heistä kääntyilee etsien kunnollista asentoa ja ääntelee, muut nukkuvat tai tuijottavat kattoon.
He ovat saaneet olla rauhassa melkoisen tovin, mitä nyt joku on välillä muistellut heitä jossain kissanristiäisten juhlapuheessa. Kohta heistä taas kuitenkin kirjoitetaan, puhutaan ja väitellään. Näillä yli kahdeksankymppisillä on kohta mittaamaton ystäväjoukko. Mitä lähemmäksi vuoden 2011 huhtikuuta kuljetaan, sitä enemmän nämä naiset saavat huomiota. Ilmassa on vahva vaalin tuoksu.
Väestöennusteiden mukaan yli 85-vuotiaiden määrä Suomessa lähes nelinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä.
Äitini kuuluu näihin vuodeosastolla elämänsä loppua odottaviin. Välillä hänet kotiutetaan ja kohta taas tuodaan takaisin. Edestakaisin. Koti ei kuitenkaan enää ole se paras paikka, sillä hetket ennen kodinhoitajien tuloa ovat muuttuneet yhä pidemmiksi. Yöt tuntuvat loputtoman pimeiltä. Masennus väijyy nurkissa.
Hänen luonaan käy kodinhoitaja kolme kertaa päivässä, antaa lääkkeet, ruokkii ja juttelee hetken. Ylös kirjataan tapaamiset: S. oli tänään hyvällä tuulella, S. valitteli kipua, S. ei halunnut syödä. S. vaikutti itkuiselta. Ja kohta taas S:ää viedään takaisin vuodeosastolle muiden kanssa makaamaan.
Ihan loppuun saakka en ole ymmärtänyt nykyistä tarvetta pitää vanhat ihmiset mahdollisimman pitkään kotonaan, sillä huonokuntoiselle koti ei ole välttämättä mikään turvapaikka: läsnä ovat pelko ja yksinäisyys. Virikkeetön vuodeosasto ei sekään tunnu kovin haluttavalta loppusijoituspaikalta.
Väestöennusteiden mukaan yli 85-vuotiaiden määrä Suomessa lähes nelinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä. Tuolloin vanhuksia olisi jo lähes 350 000, kun nyt heitä on alle satatuhatta.
Tampereen yliopistossa selvitettiin yli 90-vuotiaiden toimintakyvyn kehittymistä. Tulos oli, ettei heidän kykynsä toimia ole parantunut viimeisimmän vuosikymmenen aikana, vaikka samaan aikaan 70–80-vuotiaiden kunto on keskimäärin kohentunut. Suurella osalla tutkituista yli 90-vuotiaista oli vaikeuksia kotona liikkumisessa ja pukeutumisessa. Tutkimuksen mukaan Suomessa on siis tulevina vuosina nopeasti kasvava joukko vanhoja ihmisiä, jotka tarvitsevat paljon apua ja hoivaa.
Minkälainen on se apu ja hoiva, jossa huolehditaan vanhuksesta kokonaisena ihmisenä, eikä vain yritetä pitää hengissä?
Tukipalvelujen, lääkkeiden, vanhainkotien, kuntatalouden, omaishoitajien ja vanhuspaikkojen lisäksi pitäisi puhua elämän mielekkyyden säilyttämisestä. Kun puhumme vanhuksista, puhumme oikeastaan toisistamme – itsestämme. Kukaan ei synny vanhukseksi. Ehkä huolehtiminen vanhoista ihmisistä – vaikka he eivät enää olekaan yhteiskunnan tuottavaa osapuolta – muuttuu, jos käsitämme puhuvamme omasta tulevaisuudestamme.
Nyt vuonna 2010 yksi näistä vuodeosaston naisista on äitini, joka vietti parhaat nuoruusvuotensa sodan jälkeisessä Helsingissä, jonne tuli evakkona Karjalan Kannakselta. Hän on muistellut, kuinka kirkkaanpunaisessa jakkupuvussaan kiirehti Sörnäisten Vaasankadulta töihinsä Pitkäsillan toiselle puolelle. Varokaa, tulipalo tulee taas!, huusivat hänelle matkan varrella olleen rakennustyömaan miehet. Se naurattaa häntä yhä.
Se jakkupukuinen nainen siellä terveyskeskuksen vuodeosastolla makaa, ei mikään kasvoton vanhus.
uutiskirje 