Taiteen tukia käsittelevässä artikkelissaan Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus (HS 3.2.) yrittää todistaa, kuinka päin seiniä on se, että valtion tukirahoista valtaosa menee yli 45-vuotiaiden suosimiin kulttuuririentoihin. Median ja etunenässä Hesarin kulttuuriosaston mielenkiinnon painopiste on jo pitemmän aikaa ollut kulttuurin rahavirroissa ja vähemmän taiteen sisällöissä. Tässä valossa on tietysti loogista, että taidetukien kohdentumisessakaan ei tärkeintä ole taiteen vaan yleisön laatu.
Kun tarkennetaan näkökulmaa noihin ”yli 45-vuotiaiden suosimiin kulttuuririentoihin”, niin keitähän sieltä katsomoista löytyykään? No tietysti yli 45-vuotiaat naiset, jotka niin pitkälle kuin minä muistan – ja muistan ainakin omaan nuoruuteeni eli 60-luvulle – ovat aina olleet se ”väärä yleisö”. Milloin he ovat minkkimuurina estäneet korkean taiteen näkyvyyden nuoremmille ikäluokille ja tärkeämmälle sukupuolelle, milloin helmikanoina kotkotuksellaan pilanneet paremmalta yleisöltä sekä esityksen että elämyksen.
Ikä- ja sukupuolirasismi ei ole kaukana, kun lähdetään taiteen tukemisessa kuurnitsemaan yleisöjä taiteen sijaan. Asenne näkyi Hesarissakin sekä riveillä että rivien välissä. Jutun kuvituksessa tiirailee täti-ihminen teatterikiikarin läpi, helmet kaulassa ja kaikkea. Sana ”kulttuuririento” vähättelee sopivasti tädin aktiviteettia ja ilmaisee, että raha ei mene laadukkaan taiteen tekemiseen (niin kuin se oikeasti menee), vaan vanhojen tanttien hassahtaviin harrastuksiin.
Pitäisikö siis erittäin korkeatasoisen ja kansainvälisestikin kovassa maineessa olevan suomalaisen oopperataiteen ja muun klassisen musiikin julkista tukea vähentää vain siksi, että sen yleisön enemmistö on liian vanhaa ja edustaa väärää sukupuolta?
Pitäisikö siis erittäin korkeatasoisen ja kansainvälisestikin kovassa maineessa olevan suomalaisen oopperataiteen ja muun klassisen musiikin julkista tukea vähentää vain siksi, että sen yleisön enemmistö on liian vanhaa ja edustaa väärää sukupuolta? Ja vastaavasti kaupallisen rock- ja viihdemusiikin ja muun kulttuurialan liiketoiminnan tukea lisätä vain, koska sen yleisö on alle 25-vuotiasta ja se kelpaa miehillekin? Älytön kysymys, mutta sen Hesari esittää ja vastaa siihen myöntävästi.
Kaikki tietävät, että yli 45-vuotiaat naiset ovat kaiken korkeakulttuurin kantava voima. He täyttävät teatterit, konserttisalit ja taidemuseot. He ostavat kirjoja ja käyvät katsomassa muitakin kuin menestysleffoja. He istuvat lukupiireissä ja matineoissa ja osallistuvat sankoin joukoin kirjallisuustapahtumiin. Ilman noita ihania naisia jouduttaisiin taidelaitoksia ympäri maan tukemaan huomattavasti suuremmilla summilla. Ja katsomot ammottaisivat silti puolityhjinä.
Varttuneet naiset ovat suurin taiteen sponsori Suomessa. Kuten Hesarin oopperassa haastattelemat naiset, he ovat enimmäkseen pienipalkkaisia ihmisiä, mutta heidän varassaan kulttuurimme kukoistus suurelta osin on. Jos aktiivinen Kansallisoopperan kausikorttilainen on 2000-luvun mittaan saanut ”harrastukselleen” noin 8000 euron julkisen tuen, kuten HS:n jutussa esitetään, hän on samaan aikaan itse maksanut oopperalipuistaan varovastikin arvioiden vähintään 3000 euroa. Ei mikään pikkusumma oopperan sponsorointiin yhden ihmisen kukkarosta.
Korkeakulttuuri ei muuallakaan Euroopassa tule toimeen ilman julkista tukea. Viihdealan liiketoiminta voi sen sijaan olla taloudellisesti hyvin menestyksekästä. Yksityisen sponsoroinnin merkitys vaihtelee eri maissa, mutta huomion arvoista on, että suomalaiset ökyrikkaat eivät nykyisin juuri kulttuuria tue. Esimerkiksi yritysten tuki taiteelle on suorastaan romahtanut 2000-luvulla. Jotain perin ikävää se kertoo maassa vallitsevasta sivistystahdosta.
Taiteen tukemista on toki laajennettava ja monipuolistettava, kukapa siitä voisi olla eri mieltä. Ja niin on tehtykin. Elokuvan tuki on noussut hurjasti, mikä myös näkyy alan tuotannossa. Tukien piiriin on tullut muun muassa mediataide ja sirkustaide, jotka eivät liene ihan suosituimpia ”rientoja” yli 45-vuotiaiden naisten keskuudessa.
Joka ikinen vuosi taiteen korkeakouluihin ja muihin oppilaitoksiin pyrkii summattomasti enemmän lahjakkaita ja taiteesta innostuneita nuoria ihmisiä kuin voidaan ottaa. Mistä he tulevat? Mistä ovat saaneet herätteensä? Olisivatko niitä, jotka nuoresta pitäen ovat istuneet klassisen musiikin konserteissa ja teatterissa, käyneet taidemuseoissa ja näyttelyissä ja kirjastoissa, ehkä oopperassakin? Vaikka he eivät ole taideyleisöjen enemmistö, heitä on paljon, ja taiteen julkinen tuki tukee myös heitä, perinteen kantajia ja suomalaisen kulttuurin todellisia tulevaisuuden toivoja.
Ikäkarsinointia vastustan kaikessa ja kaikin voimin. Taiteen alalla se on erityisen typerää. Niin taiteen tekijä kuin kokijakin voi olla vanhuksenakin ”hengen aurinkoa” hehkuva ikinuori, ja toisaalta henkisesti umpioitunut nuori ”ukkona syntynyt sylilapsi”. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että taiteen pariin pitäisi välttämättä houkutella juuri ne, joita ei kiinnosta pätkääkään, ja toisaalta väheksytään niitä, jotka tulevat vapaaehtoisesti ja innolla.
Lähden tästä tänäkin iltana lukupiiriin puhumaan uusimmasta kirjastani. Arvattavasti suurin osa yleisöstä on yli 45-vuotiaita naisia. Minulle he ovat yleisön parhaimmistoa: kokeneita lukijoita ja rohkeita, avomielisiä keskustelijoita, jotka ymmärtävät kirjallisuutta ja elämää. Heidän seurassaan on usein tosi hauskaa, sillä heillä on yleensä mahtava huumorintaju eivätkä he ota itseään ollenkaan tärkeästi.
En kanna huolta siitä, onko paikalla nuoria. On luonnollista, että nuoret ihmiset eivät ole kiinnostuneita samoista asioista kuin heidän äitinsä ja isoäitinsä. Se on nuoressa ihmisessä terve piirre, niin kuin sekin, että ihminen parveilu- ja parinmuodostusiässä on laumasieluisimmillaan ja hakeutuu tapahtumiin, missä muutkin samanikäiset ovat.
Eräänä päivänä ollaan sitten yli 45-vuotiaita. Nuoruus on ohi, kohta myös ruuhkavuodet, ja on aikaa etsiä elämään uusia sisältöjä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 