”Tärkein luonnonlaki on se, että luonto tarvitsee tilaa” – monimuotoisuus on myös ihmislajin kohtalonkysymys

Olet tutkinut täpläverkkoperhosten sopeutumista ympäristön muutoksiin. Mitä tutkimuksesi meille kertoo?

Täpläverkkoperhonen esiintyy luonnostaan pirstoutuneessa ympäristössä. Sen elinympäristö Ahvenanmaalla on laikuittainen, koostuu kuivista kedoista ja laidunalueista. Olemme tutkineet sitä juuri siksi: halunneet selvittää, miten laji kykenee siihen.

Olemme pystyneet osoittamaan, että tiettyyn pisteeseen saakka lajin lentokyky paranee. Kun ympäristö pirstoutuu ja lentomatkat pitenevät, parhaat lentäjät selviytyvät. Mutta siinäkin tulee katto vastaan. Laji on kuollut Suomesta mantereelta sukupuuttoon noin 1970-luvulla juuri siksi, että ympäristö pirstoutui liikaa. Eli sopeuma toimii tiettyyn rajaan saakka, mutta sitten laji katoaa.

Todella monelle perhoslajille on elintärkeä sellainen vanhanaikainen maatalous, joka ylläpitää niittyjen ja laidunten verkostoa. Kun laitumet kasvavat umpeen, myös täpläverkkoperhosen ravintokasvit, tähkätädyke ja heinäratamo, häviävät.

Olemme tutkineet myös lämpösopeutumista. On pystytty osoittamaan, että Suomen populaatio on sopeutunut lyhyeen kesään, sen kehitysmekanismit ovat vähän toisenlaisia ja ne pystyvät aloittamaan talvehtimisen eteläisiä lajitovereita aiemmin. Mutta hyvin kuumat kesät näyttävät olevan myös haastavia. Täpläverkkoperhoset tykkäävät kuivista kedoista, mutta liika paahde vahingoittaa ravintokasveja. Vuonna 2018 perhoskanta romahti juuri tästä syystä. Ylipäänsä ääri-ilmiöt ovat lajeille haastavia. Meillä on nyt näyttöä siitä, että tuo vuosi oli pullonkaula, joka heijastuu myös geneettiseen vaihteluun.

Olet tutkinut myös perhosten stressiä. Johtuuko se juuri olosuhteisista?

Olemme tutkineet, kuinka kauan perhostoukat pystyvät elämään ilman ravintoa tai huonolla ravinnolla, ja millaisia vaikutuksia sillä on myöhemmin aikuisilla perhosilla. Viime aikoina on tutkittu myös kasvimyrkkyjen vaikutuksia lajeihin, joihin niitä ei ole varsinaisesti suunnattu. Selvää on, että negatiivisia vaikutuksia on.

Ajattelen, että jokaisella lajilla on itseisarvo, mutta monet ajattelevat toisin. Mitä sanoisit ihmiselle, jota täpläverkkoperhonen ei kiinnosta – miten sen häviäminen hänen elämäänsä vaikuttaa?

Yksittäinen laji voi hävitä itsessään romahduttamatta kaikkea, mutta luonnossa lajit ovat kuitenkin vahvasti vuorovaikutuksessa toisiinsa. Esimerkiksi hyönteisten katoaminen on indikaattori siitä, että koko ympäristö voi huonosti. Jos täpläverkkoperhonen häviää, se kertoo siitä, että monella muullakin menee huonosti. Hyönteisillä, jotka tuntuvat ehkä pieniltä, voi monilla olla suuriakin vaikutuksia ympäristöönsä.

Esimerkiksi luonnon- ja viljelykasveista monet tarvitsevat pölyttäjiä. Jos lajeja häviää tai populaatioiden kannat romahtavat, vaikutus leviää myös muihin lajeihin. Ja jos hyönteiset katoavat, katoavat myös monet linnut, jotka syövät hyönteisiä. Hyönteisten vaikutukset heijastuvat kaikkeen ympäristössä.

Tunnettu Einstein-sitaatti – tai hänen suuhunsa laitettu – sanoo, että jos mehiläiset häviävät, ihmisellä on neljä vuotta elinaikaa. Todellako?

Sitä on vaikea laskea, mutta jos 70–90 prosenttia kasveista vaatii hyönteispölyttäjiä, niin onhan se tosi hurja määrä. Suomessakin on pölyttäjävaje ja sen takia mehiläisiä ja kimalaisia tuodaan muualta. Tehokkainta kuitenkin olisi, että luonto saisi hoitaa itse itsensä. Hyönteiset torjuvat myös tuholaisia, muokkaavat maaperää, hajottavat asioita… Monimuotoisuus auttaa ihmisiä silläkin tavalla.

Monimuotoisuus on siis elinehto. Mitä luontokadolle sitten on tehtävissä?

Tärkein luonnonlaki on se, että luonto tarvitsee tilaa. Mitä enemmän tilaa, sitä suurempi on monimuotoisuus ja sitä suuremmat ovat populaatiokoot. Ei kuitenkaan auta, että on nurmikenttiä tai talousmetsiä – ne eivät ylläpidä kovin monimuotoista lajistoa, jos vertaa ketoihin tai luonnonmetsiin. Vanha metsä, jossa on rakenteellista ja iällistä vaihtelua, kannattelee hyvin rikasta lajistoa. Jokainen ymmärtää myös, että keto on monipuolisempi lajistoltaan kuin nurmikko.

Kaikki, mikä estää moninaisen luonnon tuhoamista, auttaa. Esimerkiksi kulutus- ja ruokatottumusten muutokset, sillä paljon luontoa tuhotaan siksi, että saadaan ravintoa karjalle. Kasvissyönti on yksi asia, mitä voi tehdä. On myös parempi rakentaa lisää jo rakennetulle alueelle kuin tuhota luonnontilaista ympäristöä. Tiedetään, että maankäyttö on pahin luontokadon aiheuttaja, mutta myös ilmastonmuutos, saasteet ja vieraslajit, joilla ei ole luontaisia vihollisia alueella. Myös tiettyjen lajien suora hyötykäyttö.

Usein ajatellaan mitä voitaisiin tehdä sen sijaan, mitä pitäisi jättää tekemättä.

Niin. Totta kai paljon voidaan tehdäkin, kuten suojella – se on tosi tärkeää – mutta suojelualueiden ulkopuolella oleva luontokin on tärkeää. Eivät kaikki lajit elä suojelualueilla. Kaupunkiympäristöäkin voidaan tehdä lajiystävällisemmäksi. Nykyään on ehkä enenevässä määrin sellaisia luontotekoja, että jätetään esimerkiksi niittyjä. Mutta tarvitseeko pientareitakaan leikata ihan niin matalaksi juuri silloin, kun siellä on eniten kukkia pölyttäjille?

Mitä yksittäinen ihminen voi lajikadolle tehdä sen lisäksi, että jättää joitain asioita tekemättä? Kuten eläimiä syömättä.

Yksi hyvin yksinkertainen asia on nurmikot. Ne ovat aika hyödyttömiä. Eihän kaiken tarvitse olla villiä ketoa ja kukkaniittyä, mutta mitä enemmän sitä on – ja puita – niin se kaikki auttaa.

Mitä ihan tuttuja lajeja Suomessa on jo vaarantunut?

Lajien yksilömäärät ovat romahtaneet järkyttäviä määriä todella monella lajilla. Metsäjänis on taantunut tosi pahasti, luultavasti ilmastonmuutoksen (leudot talvet) vuoksi ja kilpailussa rusakon kanssa. Siilit ovat vähentyneet todella paljon niittyjen vähentyessä ja liikenteen lisääntyessä. Oravat ovat vähentyneet metsistä, kaupungeissahan niitä on.

Linnuista esimerkiksi varpunen on uhanalainen. On todella hurja ajatus, että sen kanta on romahtanut 40 vuodessa 70 prosenttia. Siihen on monia syitä, mutta ilmeisesti ainakin maatalouden muutos ja hyönteisten väheneminen ovat vaikuttaneet, kun se ei ole metsälaji. Ja sitten metsälajeista tietysti hömötiainen, joka viihtyy vanhoissa metsissä.

Yleisesti ottaen Suomessa on pitkäaikaisseurannoista saatu selville, että pohjoisilla lajeilla menee huonommin. Suolajit ovat kärsineet kovasti jo pidempään, nyt kärsivät erityisesti tunturilajit. Ilmastonmuutos on tässä suuri tekijä. On ikävä kyllä niin, että juuri ne harvinaisemmat lajimme ovat häviämässä, ja tilalle tulevat ovat yleisempiä lajeja.

Usein kuulee puhuttavan, ettei lajitunnistus ole enää sellainen yleissivistykseen kuuluva taito kuin ehkä joskus aiemmin. Onko sillä merkitystä luontokadon kannalta?

Ehdottomasti, ja jo varhaiskasvatus on tässä tärkeässä roolissa. Jos vanhassa metsässä ei käy, ei sitä osaa kaivatakaan. Ja mitä enemmän lapset ja nuoret pääsevät kokemaan luontoa, sitä enemmän he luontoa arvostavat. En tiedä kerätäänkö enää kasvioita, mutta nykyäänhän on ihan mahtavia lajintunnistussovelluksia, että sellaisia projekteja lisää vaan, joissa kerätään vaikka sata kasvia tai hyönteistä! Eihän niihin kiinnitä huomiota eikä osaa arvostaa, jos ei osaa katsoa. Ja kun oppii, niin alkaa arvostaa hyvin pieniä yksityiskohtia.

Suomessa luontoa seurataan hyvin, mutta se on pääosin harrastajien harteilla. Monet toimintaa koordinoivat tahot yrittävät nyt kovasti saada nuoria innostumaan, etteivät innostus ja osaaminen katoa. Harrastajavoimin kerätyt aineistot lajeista ovat hyvin arvokkaita. On käsittämätöntä, ettei valtio tue yhtä meille tärkeintä tietoa juuri mitenkään. Seurataan vain niitä lajeja, joista on meille suoraa hyötyä, mutta ei monimuotoisuutta ja lajistoa yleisesti.

Tuntuu, että asia kuin asia on käännettävä talouden kielelle, että sitä voi edistää. Uskotko luontoarvojen hinnoittelun mahdollisuuksiin estää luontokatoa?

Dasgupta-raportissa [joka käsitteli talousjärjestelmämme aiheuttamaa luontokatoa ja toteutettiin Iso-Britannian valtionvarainministeriölle] esitettiin, että luonnolle tulisi laskea arvo ja ottaa se kaikessa huomioon. Ajatus on vuosikymmeniä vanha ja sitä vastustettiin pitkään ehkä siksi, että ajateltiin sen sotivan luonnon itseisarvon ajatusta vastaan. Mutta nyt siihen on havahduttu vahvasti, että jotta itseisarvoon päästään, on kyettävä osoittamaan taloudellinen arvo. Kompensoida voidaan sitten, kun on kyetty osoittamaan aiheutettu tuho. Se on vaikeaa tehdä tarkasti ja konkreettisesti, koska luonto on niin mittaamattoman arvokasta ja koska vuorovaikutussuhteet ovat niin monimutkaisia, mutta varmasti siihen päästään pian ja se on erittäin hyvä asia, jos sitä ruvetaan hyödyntämään.

Tästä on tosiaan puhuttu pitkään, mutta voisiko sellainen aika olla nyt todella käsillä?

Toki nyt maailmassa tapahtuu niin paljon kaikkea, etteivät ympäristöasiat näkyneet juurikaan vaikkapa vaalitenteissä – ja vaalikoneissa ympäristö ympätään yhteen ilmaston kanssa, ja käsitellään pääosin ilmastoa. Mutta on selviä merkkejä siitä, että yritykset tiedostavat vihreän siirtymän välttämättömyyden ja haluavat miettiä omaa strategiaansa. Rahoittajatkin ovat alkaneet arvostaa yrityksiä, joissa luonto ja monimuotoisuus huomioidaan samalla tavalla kuin ilmastonmuutos, vaikka se tuleekin vielä ehkä aika paljon perässä.

Tuntuu, että nykyisin moni ihan tavallinen ihminen on oikeasti hyvinkin kiinnostunut ja valistunut ympäristöasioissa.

Kyllä, ja jopa ehkä enemmän kuin mitä on poliittinen tahto. Se on lyhytnäköisempää, kun mietitään vain seuraavia vaaleja, ja toisaalta yrityksetkin ensisijaisesti kilpailukykyään. Toki tarvittaisiin enemmän porkkanoita hyvistä teoista eikä niin, että maksetaan siitä, että saadaan tuhota luontoa.

Mutta kyllä moni varmasti miettii myös, että onko se nyt niin paha, jos juuri minä ostan jotain. On helppo syytellä niitä, jotka kuluttavat vielä enemmän. Jos kaikki ajattelevat näin, mikään ei muutu. Olisi tärkeää miettiä ja puhua siitä, mitä voimme itse tehdä ja viedä tätä tietoa lähiympäristöön.

Se ei riitä, että lapset kasvavat siihen tietoisuuteen.

Sen varaan ei voi laskea, se on jo liian myöhäistäkin. On myös väärin puskea itseaiheutettuja ongelmia seuraaville sukupolville.

Viides joukkosukupuutto hävitti dinosaurukset. Onko alarmismia sanoa, että tämä kuudes uhkaa myös ihmistä lajina?

En tykkää liikaa lietsoa pelkoja, mutta on itsestäänselvää, että jotta ihmiset pystyvät elämään, tarvitsemme myös muita lajeja. Ja mitä monimuotoisempi luonto on, sitä paremmin voimme. Sillä on niin paljon suoria vaikutuksia taloudelle, ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutumiselle, tautien leviämiselle, pölyttämisen kautta ruokakasveille, maaperälle ja niin edelleen.

Jos ei mietitä niin perustavanlaatuisia asioita kuin ruoka, niin millaisia vaikutuksia ihan tavallisella kaupunki- ja lähiluonnolla on vaikkapa hyvinvoinnille?

Vähentäähän se stressiä, parantaa immuniteettia ja saa ihmiset liikkumaan.

Kerro vielä jokin menestystarina luontokadon estämisestä.

Ne ovat aika yksittäisiä onnistumisia, että jokin laji on onnistuttu suojelemaan tai ainakin estämään kannan pieneneminen. Usein ne ovat isompia lajeja, joihin on panostettu tosi paljon, kuten merikotka ja naali. Kyllähän maatalousympäristöjä on pyritty ennallistamaan, mutta aika vähäistä se vieläkin on. Hyviäkin tekoja on, mutta niitä tarvitaan lisää. On ihanaa nähdä, kun jätetään esimerkiksi niittyjä. On tärkeää nostaa esiin sitä, mitä voidaan vielä tehdä, eikä vain surkutella sitä, miten huonosti menee.

Paljon on vielä tehtävissä.