Hoiva kannattelee elämää, mutta se otetaan talouden ehdoilla järjestetyssä yhteiskunnassa usein itsestäänselvyytenä. Hoivan rasitukset kasautuvat naisten ja naisvaltaisten alojen kannettavaksi.
Mitä tapahtuisi, jos hoiva nostettaisiin yhteiskunnallisen ajattelun keskiöön? Tämä kysymys on Elina Halttunen-Riikosen ja Anna Ovaskan suomentaman, brittiläisen The Care Collectiven teoksen Hoivamanifesti: keskinäisen riippuvaisuuden politiikka (niin&näin 2025) lähtökohta.
Teoksessa hoiva ymmärretään laajasti, ja se viittaa esimerkiksi sairaanhoidon, vanhustenhoidon, vammaishoidon, lasten hoitamisen sekä ystävien ja perheenjäsenten auttamisen kaltaisiin toimiin. Hoivatutkijoista ja -aktivisteista koostuvan The Care Collectiven mukaan olemme ajautuneet hoivakriisiin.
Hoivan merkitys kyllä tunnustetaan, ja siitä puhutaan julkisuudessa kauniisti, mutta käytännössä hoiva kärsii aliresursoinnista ja laiminlyönneistä. Kollektiivin jäsenet puhuvat hoivavajeesta, josta eivät kärsi ainoastaan hoivattavat vaan myös hoivaajat.
Hoivamanifestin ytimessä on radikaali vaatimus yhteiskunnan uudistamisesta hoivan ehdoilla. Samalla kirjoittajat ehdottavat kapitalistiselle taloudelle ominaisen yksin pärjäämisen eetoksen korvaamista keskinäisen riippuvaisuuden politiikalla.
Millaisia konkreettisia näkökulmia hoivatyötä tekevillä ihmisillä on Hoivamanifestissa esitettyihin ajatuksiin? Kuinka hoivateoreettinen ajattelu ja käytännön hoivatyö limittyvät toisiinsa?
Palkkakuopasta paetaan
Lasten leikkipuisto-ohjaajana aiemmin työskennellyt Helsingin kaupungin varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen alojen pääluottamusedustaja Jaana Kesänen samaistuu omien kokemustensa pohjalta moniin Hoivamanifestin ajatuksiin.
– Mielestäni puhe hoivakriisistä on perusteltua. Hallituksen leikkaukset, maahanmuuttopolitiikka ja asumisen kalleus huonontavat lastenhoidon tilaa. Poliittiset päätökset kohdentuvat kipeimmin huonosti palkattua hoivatyötä tekeviin ihmisiin.
Kesänen on ollut mukana lastenhoitajajärjestöjen eli JHL:n, Jytyn, Superin ja Tehyn Lastenhoitaja fokuksessa -hankkeessa, jonka yhteydessä toteutettiin helsinkiläisille lastenhoitajille suunnattu kysely alan työoloista.
– Monet vastaajat kertoivat kuormituksesta ja siitä, etteivät he voi tehdä rakastamaansa työtä niin hyvin kuin haluaisivat. Resurssien puute ja kiire aiheuttavat riittämättömyyden tunnetta ja kasaavat eettistä kuormaa.
Kesänen peräänkuuluttaa Hoivamanifestin kirjoittajien lailla hoivaa antavien ihmisten tarpeiden huomioimista. Kiireellisimpinä muutostarpeina hän mainitsee varhaiskasvatuslain ongelmien korjaamisen ja palkkatason parantamisen.
– Helsingin kaupungilla puhutaan työntekijäkokemuksesta, ja uskon, että sen edistämiseen on olemassa vilpitön tahtotila. Varhaiskasvatuksessa tie hyvään työntekijäkokemukseen on kuitenkin pitkä, sillä ala kärsii henkilöstöpulasta. Sijaisia on vaikea löytää, ja työntekijöitä siirretään usein lyhyellä varoitusajalla ryhmistä ja lähiyksiköistä toisiin.
”Päätökset kohdentuvat kipeimmin huonosti palkattua hoivatyötä tekeviin ihmisiin.”
Lastenhoidon resurssipulalla voi olla Kesäsen mukaan vakavia yhteiskunnallisia seurauksia.
– Kykenemmekö edistämään parhaalla mahdollisella tavalla lasten kasvua? Yhteiskunnalle tulisi halvemmaksi tukea lasten kasvua, kehitystä ja pedagogista oppimista varhaisessa vaiheessa kuin korjata myöhemmin ongelmia.
Kesänen kannattaa Hoivamanifestin vaatimusta yhteiskunnan uudistamisesta hoivan ehdoilla. Hän kokee, että hoiva voi tarjota hyvän mallin keskinäiselle kanssakäymiselle.
– Ajatus ei ole hullumpi. Kasvaminen yhteiskunnan jäseneksi alkaa pienestä ihmisestä. Varhaiskasvatus antaa lapselle valmiuksia toimia ryhmässä, hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja tulla silti toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
Omaishoitajuus on työtä
Hoivatyöstä vain osa tehdään palkatuissa työsuhteissa. Sari T. Tiiron puoliso sairastui varhaisessa iässä Parkinsonin tautiin, ja Tiiro työskenteli miehensä omaishoitajana lähes tämän kuolemaan saakka. Hän on kirjoittanut yhdessä Sirpa Puhakan kanssa tutkimustietoa ja omakohtaista kokemusaineistoa yhdistelevän tietokirjan Rakkauden riekaleita – omaishoitajat hoivakriisiä pelastamassa (Rosebud 2024).
Tiiro korostaa, että omaishoitajuus on työtä – vaikkakin huonosti palkattua tai jopa palkatonta.
– En osannut etukäteen aavistaa, kuinka paljon omaishoitajuus tulisi työllistämään minua. Huolehdin puolisoni lääkityksestä, soseutin hänen ruokansa ja pesin hänet. Olin yhteydessä omaishoidon tukeen, Kelaan, vammaispalveluihin, apuvälinekeskukseen, hoivakoteihin, erikoissairaanhoitoon, lääkäreihin, hammaslääkäreihin, jalkahoitajiin, puhe- ja ravitsemusterapeutteihin, henkilökohtaisiin avustajiin, puolison ystäviin, anoppiini ja moniin muihin tahoihin.
Omaishoitajat kärsivät usein samankaltaisista vaikeuksista, kuten terveysongelmista, yksinäisyydestä ja taloudellisesta ahdingosta, mutta Tiiro korostaa, että omaishoitotilanne on aina uniikki. Kirjassaan Tiiro ja Puhakka korostavat erityisesti työikäisten omaishoitajien taloudellisia vaikeuksia hoivan ja ansiotyön puristuksissa.
– Omaishoitajaksi ryhtyminen oli itselleni taloudellinen katastrofi. Ansiotyön ja omaishoidon yhteensovittaminen on monille omaishoitajille erittäin vaikeaa. Väestön ikääntyessä yhä useampi työikäinen on omaishoitaja, ja siksi halusimme nostaa erityisesti heidän asemansa.
Vaikka The Care Collective vaatii yhteiskunnan uudistamista hoivan ehdoilla, Hoivamanifesti ei idealisoi hoivaa vaan käsittelee myös sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Hoivaaminen voi olla uuvuttavaa, turhauttavaa ja hermoja raastavaa. Tiirokin puhuu avoimesti omaishoitajuuden vaikeista puolista. Hän suhtautuu itse varauksellisesti käsitykseen hoivaamisen jalostavasta vaikutuksesta.
Hän suhtautuu varauksellisesti käsitykseen hoivaamisen jalostavasta vaikutuksesta.
– Osa omaishoitajista kertoo läheisen hoivaamisen kehittäneen itseään, auttaneen kestämään paremmin yksinäisyyttä, opettaneen uusia taitoja ja koulineen selviytyjäksi. Itseäni omaishoitajuus ei jalostanut.
Tiiro uupui lopulta kuormituksen alla. Kun hän totesi, ettei enää jaksa, pyörät alkoivat pyöriä. Sosiaalitoimen viranomaiset saapuivat paikalle arvioimaan tilannetta, ja Tiiron puoliso sai hoivakotipaikan.
– Sairaan paras paikka ei ole aina kotona, eikä omaishoito ole välttämättä hoivakotihoitoa halvempaa. Jos omaishoitajille maksettaisiin edes säällinen palkka, omaishoidosta syntyvät säästöt olisivat selvästi pienemmät kuin nykyisin arvioidaan.
Hoivan piirin avaaminen on myös Hoivamanifestin keskeisiä ajatuksia. Jos hoiva asetettaisiin yhteiskunnallisen elämän keskiöön ja jos hoivaamisen taakkaa jaettaisiin tasaisemmin, hoivaaminen ei kenties uuvuttaisi ja eristäisi hoivaajia toisin kuin nykyisen hoivavajeen yhteiskunnassa.
Kesäsen ja Tiiron kokemukset lastenhoidosta ja omaishoidosta tuntuvatkin vahvistavan manifestin väitteen siitä, että hoiva voi kukoistaa vain, mikäli myös hoivaajat saavat osakseen hoivaa.
lehti 