Kun kesäkuun alussa Puolaan äänestettiin jälleen äärioikeistolainen presidentti, piinasin tuttujani yhdellä ja samalla kysymyksellä:
Mistä voisin lukea hyvää analyysiä siitä, miksi puolalaiset äänestivät niin kuin äänestivät?
Sellaisen löytäminen oli yllättävän vaikeaa, eikä sitä juuri löytynyt Suomesta.
Olen toki harrastunut ja valikoiva. Opiskelin yliopistossa sivuaineena romanian kieltä, kommentoin mediassa säännöllisesti Romanian ja Moldovan politiikkaa ja yhteiskuntaa, ja seuraan säännöllisesti Unkarin ja Puolan tapahtumia.
Toisaalta kiinnostuksessani ei ole mitään ihmeellistä. Yritän ymmärtää, mitä EU:ssa tapahtuu Saksan ja Ranskan ulkopuolella ja minkälaisia vaikuttimia tapahtumien taustalla piilee. Tässä maailmantilanteessa se alkaa olla varsin tavallista.
Tänä keväänä Romanian ja Puolan presidentinvaalit olivat lännessä poikkeuksellisen näkyviä. Näkökulmat tuntuivat kuitenkin laiskoilta. Kallistuuko Romania kohti itää? Entä mitä Puolalle nyt käy?
Miksi meidän keskustelumme itäisestä Keski-Euroopasta on näin ohutta?
Julkisessa keskustelussa lumouduttiin erityisesti EU-kriittisistä äänistä. Huomio keskittyi heidän mahdollisen valintansa seurauksiin, mutta samalla unohdettiin pohtia, miksi he saivat ääniä. Myös laajempi konteksti jäi pinnalliseksi.
Suomeksi sanottuna: lankesimme vieraiden valtojen populisteihin ja yksinkertaisiin selityksiin, esimerkiksi Venäjän vaalivaikuttamiseen Romaniassa, vaikka meidän piti jo osata tämä paremmin.
Miksi meidän keskustelumme itäisestä Keski-Euroopasta on näin ohutta?
Kyse ei ole siitä, etteikö Suomessa osattaisi seurata maailman tapahtumia.
Näkökulmaan voi ottaa mallia toimittaja Annastiina Heikkilän vuonna 2019 ilmestyneestä kirjasta Miksi Ranska raivoaa. Keltaliiveiksi kutsuttujen mielenosoittajien toimintaa yritettiin tuolloin ymmärtää laajasti ja samalla hahmottaa yhteiskunnallisen tilanteen taustaa.
Amerikassa kaikki puolestaan on suurta, myös suomalaisten tekemä vaalijournalismi. Kirjeenvaihtajat jalkautuvat sydänmaille ja pyrkivät ymmärtämään kansan syvien rivien ajattelua, minkä lisäksi paikallista mediaa seurataan tarkasti. Argumenttien pitävyydestä ollaan tarkkoja, koska jos analyysi on ohutta ja pinnallista, siitä tulee sanomista. Laiskuus on noloa.
Entisten itäblokin maiden kohdalla on toisin. Kärjistäen voisi väittää, että sisäpolitiikan ymmärtäminen on varattu ainoastaan länsimaiden tapahtumia varten. Muualla voi säveltää vapaammin.
Sen lisäksi, että tällainen kaksinaismoralismi on typerää ja surullista, se on paradoksaalista. Esimerkiksi Romanian ja Puolan presidentinvaalien saama huomio kertoo huolesta. Kun Yhdysvaltojen liittolaisuuteen ei voida enää luottaa, kaivataan vahvaa EU:ta, eikä sinne haluta enää yhtään veneenkeikuttajaa – ei yhtään uutta Unkaria.
Tähän huoleen voitaisiin vastata juuri äänestyspäätösten vaikuttimien ymmärtämisellä. Näin voitaisiin havaita, minkälaisesta sisäpolitiikasta äärioikeiston saama tuki tarkemmin kumpuaa, ja meidän olisi helpompi pohtia, miten tilanne voidaan välttää. Sen sijaan esimerkiksi Yle tarkasteli Puolan vaalien jälkeisessä analyysissään lähinnä ulkopoliittisia seurauksia.
Keskustelumme on myös reaktiivista, monta askelta jäljessä, vaikka vaaran paikkoja pitäisi kartoittaa etukäteen. Missä maissa EU-kriittinen populismi nostaa päätään? Minkälaisiin sisäpoliittisiin kysymyksiin sen suosio perustuu? Milloin näissä maissa on seuraavat vaalit?
Esimerkiksi syksyllä pidettävistä Moldovan parlamenttivaaleista on odotettavissa tiukat, eikä EU:ta tukevan PAS-puolueen menestys ole lainkaan varmaa.
Varmaa sen sijaan on se, että huomiomme vaaleissa tulee keskittymään Venäjän vaalivaikuttamiseen. Sen rinnalla pitäisi kuitenkin huomioida myös sisäpolitiikasta esitetty kritiikki, esimerkiksi talouspolitiikan tai vallanpitäjien ylimielisyyden osalta, joita molempia Moldovassa on aiheellisesti kritisoitu. Maailmalla tehtäviin juttuihin asti se ei kuitenkaan ole päässyt.
Yksi pulma itäistä keski-Eurooppaa koskevassa keskustelussamme piilee siinä, keneltä selityksiä etsitään.
Unkari-tutkijat ovat viime vuosina nousseet näkyviksi ja arvostetuiksi kommentaattoreiksi, kun Unkari on Viktor Orbánin johdolla noussut EU:ta vastaan. Samalla media on alkanut pyytää heiltä analyysiä koko itäisestä Keski-Euroopasta.
Unkaria nämä tutkijat osaavat kommentoida nyansoidusti ja kielitaitonsa ansiosta lukea paikallislähteitä, minkä lisäksi heillä on ymmärrystä alueen pitkistä kehityskuluista. Sen sijaan substanssituntemus muista itäisen Keski-Euroopan maista ja niiden ajankohtaisista tapahtumista voi olla heikompi ja perustua toisen käden lähteisiin. Esimerkiksi unkari, puola ja romania kuuluvat kaikki eri kieliryhmiin, eikä yhden pohjalta ymmärrä toista.
”Jos pääsee sisään keskusteluun, jota puolalaiset käyvät keskenään, se antaa ihan eri kuvan kuin se, mitä puolalaiset viestivät ulkomaille.”
Itäisestä Keski-Euroopasta käytävää julkista keskustelua tämä ei kuitenkaan tunnu haittaavan. Meidän mieleemme on tuttu, sveitsinlinkkuveitseen rinnastuva hahmo, joka antaa asiantuntevia kommentteja milloin mistäkin.
Erikoistuneita ääniäkin silti löytyisi, Suomessakin. Esimerkiksi puolalaisen kirjallisuuden kääntäjä Tapani Kärkkäinen seuraa tarkasti maan yhteiskuntaa ja kulttuuria Puola Nyt -tilillään Facebookissa, minkä lisäksi tuoreen Puola on samaa maata -tietokirjan kirjoittajat Antti Blåfield ja Erja-Outi Heino ovat saaneet antaa joitain syventäviä haastatteluja maan vaaleista.
Unkaria aktiivisesti mediassa kommentoiva tutkijatohtori Annastiina Kallius nimeää heti joukon kielitaitoisia, Suomessa asuvia itäisen Keski-Euroopan tutkijoita, joita medioissa ei kuulla: esimerkiksi Kinga Polynczuk-Alenius, Ilana Hartikainen, Roman Urbanowicz ja Jani Korhonen. Lisäksi hän kritisoi suomalaisen median puutteellista analyysiä Baltian alueesta.
Toisaalta ongelma on rakenteissa. Esimerkiksi Ulkopoliittisessa instituutissa EU:n itälaita – vaikkapa edellä mainitut Unkari, Puola ja Romania – ovat väliinputoajia EU- ja Venäjä-ohjelmien osalta, ja niitä tutkitaan vähemmän.
Instituutin tutkijatohtori Kristiina Silvan puhuu puolaa ja on toisinaan kommentoinut julkisuudessa maan politiikkaa. Omassa tutkimuksessaan hän kuitenkin seuraa Keski-Aasiaa.
Silvanin mukaan puolalaiset eivät äänestäneet äärioikeistolaisen Karol Nawrockin puolesta, vaan vastaehdokas Rafał Trzaskowskia sekä pääministeri Donald Tuskin hallintoa vastaan.
Puolan vaaleja ei siis ratkaistu EU-kriittisyydellä ja EU-kielteisyydellä, vaan muilla kysymyksillä. The Ulkopolitist -verkkojulkaisun analyysissä Kateřina Buchtová huomauttikin, että vaaleissa puhuttiin ensisijaisesti taloudesta ja turvallisuudesta.
– Nämä eivät olleet vaalit EU:sta, vaan nämä olivat vaalit Puolasta, Silvan sanoo.
Kristiina Silvan arvioi, että suomalaisessa julkisuudessa on otettu näkökulmaksi Puolan vaaleihin se, mitä ne merkitsevät Suomelle. Tällöin huomio kääntyy ilmeiseen yhteiseen nimittäjään eli EU:hun.
Huomaan ajattelevani: me teemme kaikista vaaleista EU-vaalit, koska me emme osaa – tai ehkä edes halua – syventyä maiden sisäpolitiikkaan.
Haluan tässä vaiheessa puolustautua. Eri maiden EU-linjoilla on merkittävä vaikutus Eurooppaan, ja siksi niitä kuuluukin seurata julkisuudessa.
Niihin keskittymisestä presidentin- ja parlamenttivaalien yhteydessä syntyy kuitenkin kuva, että maissa taisteltaisiin ensisijaisesti EU:sta, vaikka oikeasti ytimessä ovat ratkaisukeinot sisäpoliittisiin pettymyksiin – kuten toimittaja Andrei Popoviciu kiteytti The Guardianin kommenttitekstissään Romanian presidentinvaaleista.
Tätä tukevat myös gallupit, joiden mukaan kansa kannattaa EU:ta selvästi niin Romaniassa kuin Puolassa. Silloin on selvää, että myöskään äänestystuloksia ei pitäisi tulkita EU:n kautta.
Yksi ongelmista lieneekin kielitaitomme puute ja toisen käden lähteisiin tukeutuminen. Itäistä Keski-Eurooppaa seuratessa lähteinä käytetään englanninkielisiä julkaisuja, vaikkapa Balkan Insightia ja Romania Insideriä. Esimerkiksi itse osaan puolaa vain alkeistasolla, joten olen hyödyntänyt usein Notes from Poland -julkaisua.
Myös Kristiina Silvan kehuu englanninkielisiä julkaisuja, mutta vertaa niiden käyttämistä siihen, saako käsityksen Suomen tapahtumista Helsingin Sanomista vai pienehköstä Helsinki Timesista, jonka oletettu kohdeyleisö ei puhu suomea.
– Jos pääsee sisään keskusteluun, jota puolalaiset käyvät keskenään, se antaa ihan eri kuvan kuin se, mitä puolalaiset viestivät ulkomaille.
Kuulostaa tutulta. Meinasin pyrskäyttää kahvit syliini, kun Romanian vastikään eronnutta pääministeri Marcel Ciolacua luonnehdittiin STT:n uutisissa EU-myönteiseksi.
Ciolacun aikana maan oikeusvaltiokehitys on kuitenkin ottanut merkittävää takapakkia. Hallitus on esimerkiksi kaapannut vapaata mediaa erilaisilla mainossopimuksilla, Unkarista ja Puolasta tutun mallin mukaan.
Mutta kun pitää valita musta tai valkoinen, EU-kriittinen tai EU-myönteinen, oikeusvaltiokehitykseen liittyvät sävyt unohtuvat ja kokonaisuudesta syntyy vääristynyt kuva.
Samanlaisia ongelmia on ollut presidentinvaalit hävinneen äärioikeistolaisen George Simionin käsittelyssä. Julkisuudessa on tulkittu, että Simion veisi Romanian kohti itää, koska hän vastustaa Ukrainalle annettavaa tukea.
Toisaalta Simion on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa ja kuvannut Venäjää uhaksi Romanialle ja Euroopalle. Kuvaavampi jakolinja olisikin valinta sisäänpäin käpertymisen ja lännen kanssa tehtävän yhteistyön väliltä.
Kun Puolan presidentinvaalit olivat ratkenneet, tutkija Annastiina Kallius jakoi Instagramissa meemin, jossa toimittajat pohtivat kylmä hiki otsallaan, meneekö maa Eurooppaa kohti vai pois Euroopasta.
Suomen Kuvalehti haastatteli pian Kalliusta, joka kertoi olevansa huvittunut ja ärsyyntynyt alueesta tehtävästä analyysistä. Hän kuvasi sitä pinnalliseksi ja toiseuttavaksi.
Mieleeni nousee Helsingin Sanomien reportaasi Romaniasta presidentinvaalien alla. Siinä maa on ”aivan sekaisin” ja siellä tapahtuu lukuisia ”outoja juttuja”. Pian lehden pääkirjoitustoimittaja kuvasi, miten EU-kriittinen aalto näyttää laskevan Itä-Euroopassa. Moni itäistä Keski-Eurooppaa tunteva asiantuntija lähipiiristäni nauroi tekstille, joka sivuutti täysin tulosten alla olevat vaikuttimet.
”Puolassa ei ole mitään eurooppalaisuudesta poikkeavaa.”
Yhtenä julkisen keskustelun ongelmana on myös kaksinaismoralismi, Kallius huomauttaa SK:ssa.
– Voimme samaan aikaan sujuvasti puhua liberalismin kriisistä lännessä, mutta sitten ihmetellä, miksi Itä-Eurooppa ei kehity tähän suuntaan, hän toteaa.
Samansuuntaisia huomioita esittää myös Kristiina Silvan. Hän arvioi, että Puola nähdään poikkeavana EU-maana konservatiivisuutensa takia, mutta nostaa esiin niin ikään konservatiivisen Irlannin.
– Puolassa ei ole mitään eurooppalaisuudesta poikkeavaa. Ei ole mitään syytä ajatella, että se on itäeurooppalainen maa eikä eurooppalainen, Silvan sanoo.
Ehkä ongelmana onkin se, että Itäistä Keski-Eurooppaa ei edelleenkään nähdä yhtä vahvasti Eurooppana – ja sitä kautta tärkeänä. Siksi sitä ei myöskään seurata. Jos tahtoa riittää, aiheeseen kyllä perehdytään, kuten Ukraina on näyttänyt meille.
Mikä sitten olisi ratkaisu? Kristiina Silvan peräänkuuluttaa analyysiä, jossa Puola nähtäisiin osana eurooppalaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja – siis eurooppalaisena maana, eikä itäeurooppalaisena.
Tätä olen kaivannut itsekin. Olen itse katsonut Romaniaa ja Moldovaa erityisesti siirtotyöläisyyden näkökulmasta: maista lähdetään hoitamaan Italian ikäihmiset, poimimaan saksalaisten parsat ja rakentamaan pohjoismaalaisten laivat. Samalla se kertoo EU:n sisäistä jakolinjoista.
Mutta tällaisten linjojen etsimisen sijaan me käännämme selkämme ja revimme päivänkakkarasta terälehtiä: rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…
uutiskirje 