Ei ole ihme, että epävakaina aikoina nostalgia vetää. Äärioikeisto hakee menneestä voimaa, keskustavasemmisto ja -oikeisto puolestaan kaipaavat hyvin lyhyeksi jäänyttä vakauden aikakautta. Molempien katsantokanta on jopa huvittavalla tavalla väärässä.
Keskustavasemmistolaisen Keir Starmerin vaalivoitto Britanniassa oli useamman analyysin mukaan osoitus, että ”tolkun politiikka” toimii. Vuotta myöhemmin Starmer on menettänyt kaiken suosionsa, ja maan suosituin puolue on nyt äärioikeistolainen Reform-puolue.
Starmer kuten muutkin keskustavasemmistolaiset ja -oikeistolaiset poliitikot kauppaavat pahasti hapantunutta politiikkaa. Sen voisi tiivistää ajatukseen, että yritetään jatkaa niin kuin ennenkin.
Ei tulevaisuus ole kadonnut, vaikka keskustavasemmisto ja -oikeisto ovatkin menettäneet sen kuvittelemisen kyvyn.
Ajatuksen pahin ongelma on, ettei niin voi enää jatkaa. Ensinnäkin nykyinen malli on menettänyt tai menettämässä ihmisten luottamuksen. Vasemmiston näkökulmasta turmiollista on, että suurimman hyödyn tästä kerää tällä hetkellä järjestelmää vastaan käyvä äärioikeisto, joka ei tarjoa oikeastaan mitään tilalle.
Katsoo sitten Saksaa, Britanniaa, Ranskaa tai Italiaa tai melkein mitä tahansa eurooppalaista maata, on ongelmavyyhti sama. Julkinen talous on alijäämäinen, investointitarve iso, demografinen paine kasvaa, ja talousajattelu on viritetty kasvun varaan. Sitä ei vain kuulu, mutta sitä odotetaan kuin Godot’ta.
Eikä vielä ole edes mainittu ekologista kriisiä.
Suomessa vaihtoehdottomuus näkyy nykyisessä talouspoliittisessa keskustelussa. Miljardit lentävät sinne ja tänne, kun demarit, kokoomus ja muut lupaavat talouden tasapainottamista.
Lopputulosta on suhteellisen helppo veikata. Eduskuntavaalien jälkeen valtaan nousee hallitus, joka lupaa velkaantumisen loppuvan.
Hallitus tekee lisää leikkauksia, mutta velkaantuminen jatkuu. Valtiovarainministeriö esittelee kalvoja, kuinka juuri sen hallituksen toimet auttavat hillitsemään velkaantumista. Jostain on saatu exceliin sopiva kulmakerroin, jolla esitykseen on saatu hieno graafi. Jo pyörii helvetinkone kapitalistinen!
Mutta ei toimi, sanoo epäilijä. Muutaman kymmenen vuotta pyörinyt uusliberalistinen ikiliikkuja on rikki. Se teki muutamista upporikkaita ja palautti eriarvoisuuden. Luokkayhteiskunta on täällä taas.
Jokainen yhteiskunta on historiassa taatusti ajatellut, että tämä on nyt lopullinen – tästä ei meno enää muutu. Aina se on muuttunut, ja siksi nykyinen historiattomuus on hämmästyttävää.
Ei tulevaisuus ole kadonnut, vaikka keskustavasemmisto ja -oikeisto ovatkin menettäneet sen kuvittelemisen kyvyn. Vasemmiston taipumus puolustaa murtuvan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita on ymmärrettävä, mutta katse on siirrettävä eteenpäin.
Ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjoitti 1800-luvun alkupuolella tehdyssä Demokratia Amerikassa -teoksessaan: ”Ihmiskunta on valtavassa sekaannuksessa, jonka keskellä kukaan ei pysty sanomaan, mitkä vanhoista instituutioista ja muinaisista tavoista jäävät jäljelle ja mitkä lopulta häviävät.” Nykyisessä myllerryksessä voi todeta, että hyvin sanottu.
Toisenlainen maailma ei ole mahdollinen, se on varma. Toinen asia on sitten se, että se voi olla huomattavasti huonompi kuin nykyinen.
Kirjoittaja on KU:n päätoimittaja.