Euroopan unioni on viime vuosina joutunut katsomaan peiliin tavalla, jota se pitkään vältteli. Olemme rakentaneet hyvinvointia maailmanlaajuisten toimitusketjujen varaan ja samalla tehneet itsestämme haavoittuvia. Energia, teknologia, lääkkeet, ruoka ja raaka-aineet tulevat monesta suunnasta, mutta liian usein niiden saatavuus on jonkun muun päätösten varassa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan teki tämän näkyväksi yhdellä kertaa. Kun maakaasun virta tyrehtyi, kyse ei ollut enää vain ulko- tai turvallisuuspolitiikasta. Se näkyi ihmisten sähkölaskuissa, yritysten kustannuksissa ja siinä epävarmuudessa, joka levisi ympäri Eurooppaa. Moni havahtui ensimmäistä kertaa siihen, miten nopeasti geopoliittinen kriisi voi muuttua tavallisen ihmisen arjeksi.
Riippuvuus ei kuitenkaan kadonnut. Se vain vaihtoi muotoa.
Kun Eurooppa pyrkii irti fossiilisista polttoaineista, se tarvitsee yhä enemmän akkuja, aurinkopaneeleita, puolijohteita ja harvinaisia maametalleja. Niiden tuotanto taas on vahvasti Euroopan ulkopuolella, erityisesti Kiinassa. Tämä on uuden ajan ristiriita: vihreää siirtymää tarvitaan, mutta samalla olemme rakentaneet sen pitkälti muiden varaan.
Siksi keskustelu omavaraisuudesta ei ole paluuta suljettuun Eurooppaan. Kyse on siitä, että tunnistamme ne asiat, joiden kohdalla täydellinen riippuvuus on liian suuri riski.
Lyhyellä aikavälillä ratkaisut ovat usein kompromisseja. Energiaa on hankittu uusilta markkinoilta, vaikka hinta on ollut kova. Samalla varmuusvarastoinnin merkitys on noussut aivan uudella tavalla esiin. Vielä jokin aika sitten moni piti sitä vanhanaikaisena ajatteluna. Nyt ymmärretään, että kriisinkestävyys ei synny pelkästä tehokkuudesta.
Myös yritykset ovat joutuneet arvioimaan toimitusketjujaan uudelleen. Jos tuotanto on keskitetty yhteen maahan tai yhden merireitin varaan, yksikin häiriö voi pysäyttää koko ketjun. Siksi tuotantoa pyritään hajauttamaan lähemmäs Eurooppaa ja useampiin maihin. Täydellistä riippumattomuutta sekään ei tuo, mutta se vähentää haavoittuvuutta.
Pidemmällä aikavälillä Euroopan on pystyttävä rakentamaan enemmän myös itse. Se tarkoittaa investointeja teknologiaan, energiaan ja teollisuuteen, mutta ennen kaikkea osaamiseen. Ei riitä, että rakennetaan tehtaita, jos ei ole ihmisiä suunnittelemassa, kehittämässä ja tekemässä niissä työtä.
Kilpailu osaajista on jo nyt kovaa, eikä Eurooppa pärjää siinä ilman kunnianhimoista koulutuspolitiikkaa. Tämä koskee myös Suomea. Meillä koulutus ja tutkimus ovat pitkään olleet vahvuuksia, mutta niiden merkitys vain kasvaa maailmassa, jossa teknologinen osaaminen on myös turvallisuuspolitiikkaa.
Täydellinen omavaraisuus ei silti ole realistinen tavoite. Eikä sen tarvitsekaan olla. Eurooppa tarvitsee edelleen kauppaa, yhteistyötä ja avoimuutta. Olennaista on tunnistaa, missä riippuvuudet muuttuvat vaarallisiksi ja missä meillä täytyy olla vaihtoehtoja.
Lopulta kyse on myös demokratiasta ja päätösvallasta. Jos olemme kriittisissä asioissa täysin muiden varassa, myös liikkumatilamme kapenee. Siksi keskustelu riippuvuuksista ei ole vain talouspolitiikkaa tai teollisuuspolitiikkaa. Se on keskustelua siitä, kuinka itsenäisesti Eurooppa pystyy toimimaan maailmassa, jossa kriisit ja valtapolitiikka ovat jälleen arkipäivää.
Avoimuus on tuonut Euroopalle paljon vaurautta, mutta samalla haavoittuvuutta. Hallitsematon riippuvuus ei ole kestävä tie eteenpäin. Tulevien vuosien aikana ratkaistaan, pystymmekö rakentamaan Euroopan, joka ei vain ajelehdi kriisien armoilla.
Merja Kyllönen (vas.)
Europarlamentaarikko
uutiskirje 
