Mitä olisikaan venäläinen romaani ilman arojen hopeanharmaita, tuulessa kahisevia marunoita. Ja mitä olisi ranskalainen maalaustaide ilman myrkynvihreää absinttia, joka avasi tajunnan ja herkisti hermot.
Marunan käytön tunsi jo kreikkalainen jumalatar, Uudessa testamentissa mainittu Artemis. Jumalatar auttoi synnyttäviä ja kuukautiskivuista kärsiviä naisia ja hänen mukaansa marunoiden sukua alettiin kutsua Artemisiaksi.
Suomen sisämaassa marunoita on vain kaksi, koiruoho ja pujo, jotka ovat maallikon silmissä samannäköisiä. Vaikka vartta ja lehteä piisaa, kukkamykeröt ovat niin pieniä, ettei niitä nisäkäs osaa arvostaa.
Tshernobyl on suomeksi koiruoho, joten historian pahin ydinvoimalaonnettomuus on ennustettu jo Ilmestyskirjassa.
Keskiajan munkit viljelivät koiruohoa eli malia yrttitarhoissaan, mutta suomalaisille se saattoi olla ennestäänkin tuttu. Koiruoho ja ruusunkukka, P. Mustapään läkkiseppärunojen kasvit, elävät molemmat villin ja sivistyneen maailman rajoilla, aitauksissa ja aitauksista karanneina.
Pujo sen sijaan rehottaa hiekkakuopilla ja kaatopaikoilla sivistyksestä lainkaan piittaamatta. Pujon kunnian päivät mauste- ja lääkekasvina ovat auttamatta ohitse ja allergikkojen takia siitä on tullut flooramme hylkiö, vainottu ja julmasti joukkosurmattu.
Koiruohon karvas maku on miellyttänyt juomareita ja tappanut siinä sivussa vatsassa luikertavat loiset. Wurmtot, matojen surma, matokuuri, tunnetaan nykyisin vermuttina.
Alkon hyllyissä notkuu pullokaupalla eriväristä vermuttia, mutta absinttia saa etsimällä etsiä. Useissa maissa koiruohoa sisältävä absintti, paheellinen ”vihreä keiju”, kiellettiin ensimmäisen maailmansodan aikoihin eikä sitä ole Yhdysvalloissa vieläkään vapautettu.
Absintti oli 1800-luvun kulttuuriporukoiden muotijuoma. Kuvataiteilijoista tislettä nauttivat säännöllisesti Vincent van Gogh, Henri de Toulouse-Lautrec ja Edouard Manet.
Arthur Rimbaudin Humaltunut venhe, Juopunut pursi tai Känninen paatti kertoo absintin vauhdittamasta vesiurheilusta. Ja absinttia taisi olla päässä silloinkin, kun Paul Verlaine yritti ampua runopoika Rimbaudin, sydämensä valitun.
Van Goghilla on maalaus, jossa pöydällä seisoo roteva absinttikarahvi ja sen vieressä horjuu hiukan vino jalkalasi. Hänen piireissään absinttia juotiin luonnonmenetelmällä, toisin sanoen lasia täytettiin ja tyhjennettiin, kunnes oli aika hakea uusi lesti.
Dekadentimpiin tapoihin tottuneet eivät kuitenkaan ilman absinttilusikkaa selvinneet. Reiälliseen lusikkaan pantiin sokeripala ja sen läpi tiputettiin lasiin vettä, joka laimensi tuiman absintin. Jos japanilaista teeseremoniaa muistuttava rituaali hoidettiin viimeisen päälle, ilmoille pöllähti vaaleanvihreä, taianomainen tuoksupilvi.
Toulouse-Lautrec lantrasi absinttinsa konjakilla. Tämä ei johtunut aristokraattisuvun ylivertaisen jalostuneesta mausta vaan rappion kaipuusta ja halusta ”elää vain kuin ihminen”.
Montmartren kapakoissa, bordelleissa ja ateljeissa noudatettiin lähestulkoon valmista käsikirjoitusta. Myöhempien elokuvaohjaajien ei tarvinnut omiaan juuri lisäillä, sillä Toulouse-Lautrecin rakastajatar, taiteilija Suzanne Valadonkin oli aivan uskomaton pakkaus.
Valadon nauroi räkäisesti sovinnaiselle moraalille, ja kun jostakin lemmenyöstä syntyi sitten poika, isästä heitettiin arpaa. Kirjailija Miguel Utrillo otti pojan nimiinsä ja niin tästä sukeutui Maurice Utrillo, uuden sukupolven alkoholisti, joka ei himoinnut enää absinttia vaan vaihtoi maalauksensa kapakoitsijoiden auliisti lorottamaan punaviiniin.
Turha kai sanoakaan, että kaikista osapuolista, myös Valadonin kissoista, tuli upporikkaita. Poispilatut mirrit hotkivat aina perjantaisin, paastopäivinä, kotilinnassaan mitä hienorakeisinta kaviaaria.
Ilmestyskirjan ansiosta koiruoho on jälleen ajankohtainen. Maailmanlopun edetessä kolmas enkeli puhaltaa pasuunaan ja taivaalta syöksyy tulisoihtuna tähti, Koiruoho. Kolmannes vesistä muuttuu tuolloin karvaaksi koiruohoksi ja paljon ihmisiä kuolee.
Moni on vuosituhansien mittaan ihmetellyt, miten tähdellä voi olla Koiruohon kaltainen nimi. Vastaus löytyy Kati Saurulan esikoisromaanista Koiruohon kaupunki (Arktinen Banaani 2011) ja se löytyy myös netin keskustelupalstoilta: Tshernobyl on suomeksi koiruoho, joten historian pahin ydinvoimalaonnettomuus on ennustettu jo Ilmestyskirjassa.
Teorialla on vastustajansa ja haltioituneet kannattajansa. Kielitaitoiset todistelevat, että venäjän ”tshernobylnik”, ukrainan ”tshornobylnik”, ei ole suinkaan koiruoho vaan ihan tavallinen pujo. Mitään apokalyptistä prosessia ei siis ole menossa.
Ennustusten kuvasto on sen verran väljää, etten tiedä, onko hiustenhalkomiseen syytä. Ainakin Suomessa pujo on ymmärretty köyhän miehen koiruohoksi ja sitä on kutsuttu pujomaliksi, villikoiruohoksi ja ryssänkoiruohoksi. Varsinaisena kasvina on pidetty koiruohoa ja pujoa vain sen halvempana ja – ikävä sanoa – venäläisenä versiona.
Venäjän ”polyn” kattaa marunan, pujon ja koiruohon, joskin koiruohon tähdennetään olevan erityisen karvas, ”gorkaja”. ”Tshernobylnik”, mustavartinen, tarkoittaa lähinnä pujoa.
Oltiinpa asiasta mitä mieltä tahansa, Tshernobyl on samanlainen musta-alkuinen paikannimi kuin Tshornoje morje, Mustameri, tai Tshornaja retshka, pohjoisinkeriläinen Mustajoki, missä Aleksandr Pushkin hävisi kaksintaistelunsa. Melkoinen määrä suomalaisia osaa venäjäksi myös Mustien silmien alkusanat: Otshi tshornyje, otshi strastnyje…
Ja kun lauluihin päästiin, on pakko mainita Joensuun, Petroskoin ja Pietarin kolmiossa musisoinut Folkswagen-yhtye ja Suonna Konosen ja Timo Munnen Kondratjevon polkka.
”Vain kivijalka on ennallaan, kasvaa keltamoa, marunaa. Pöly leijuu kauan yllä Viipurin-tien, bussi ajaa suuntaan Vaalimaan.”
”Rajan sillä puolella, jolla kaikki on kallellaan, kallelleen jää, ellei ehdi kaatumaan. Kengänjälki painuu oman kotipihan hiekkaan. Tuuli soittaa Kondratjevon polkkaa.”
Laulu hipaisee yllättävän läheltä, sillä siinä esiintyy koko mielenmaisemani, jopa Kouvola ja Impi-mummon puutarhakeinu. Keltamo ja koiruoho, laulun maruna, ovat muuten kumpikin arkeofyyttejä eli muinaistulokkaita, jotka varjelevat kivijalkojaan neofyyteiltä eli uustulokkailta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
