Historian kuviteltiin loppuneen 20 vuotta sitten, kun kapitalistinen järjestelmä voitti vastustajansa. Kapitalismi, liberaali demokratia ja yksilönvapaus edustivat parasta mahdollista maailmaa, joten yhteiskunnallisia mullistuksia ei enää tarvittu. Koska kaikki oli optimaalisen hyvin, ei ollut enää yhteiskunnallisia ristiriitoja, aivan kuin kommunismissa oppikirjan mukaan.
Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan kapitalismi on edennyt yhä lähemmäksi kohti puhdasta muotoaan. Uusliberalismi on ulottanut pääoman vaikutusvallan yhä uusille maantieteellisille alueille. Laajeneminen on ollut myös laadullista siten, että uusia elämänalueita on tuotteistettu markkinoilla vaihdettaviksi hyödykkeiksi. Uusliberalismi ei ole pelkästään pyrkinyt saattamaan mahdollisimman monia asioita markkinoiden säädeltäviksi, vaan se on myös pyrkinyt luomaan uuden, individualistisen, egoistisen ja rationaalisen kuluttaja-ihmisen, vähän samassa hengessä kuin neuvostoihmisen piti olla sosialistisen yhteiskunnan ihannetyyppi.
Uusliberalismin mukaan omaa etuaan maksimoiva yksilö ei ole pelkästään ihan ok, vaan jopa edellytys sille että kaikilla muillakin menee hyvin. Siten individualismista ja egoismista ei ole tullut pelkästään hyväksyttyä, vaan myös norminmukainen ihmisideaali josta poikkeavat ovat luusereita tai idealisteja.
Kapitalismin ristiriidat ovat kuitenkin olleet ilmeisiä koko ajan. Kapitalismi ei ole olennainen osa demokratiaa, vaan rajoittaa sitä. Kapitalismi ei ole olennainen osa yksilönvapautta, vaan rajoittaa sitä. Viime syksynä puhjenneen talouskriisin myötä järjestelmän toimintalogiikka on myös osoittautunut oman toimintansa edellytyksiä heikentäväksi.
Kapitalismi voi silti edustaa parasta mahdollista maailmaa kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista. Uusliberalismin keskeinen tavoite on ollut pääoman kasautumisen ylläpitäminen 70-luvulla stagflaatioon juuttuneen keynesiläisyyden jälkeen. Mutta entä jos ainoa tapa ylläpitää riittävää pääoman tuottoprosenttia on todella ollut uusliberalistinen? Entä jos uusliberalistiselle kapitalismille ei olekaan muita vaihtoehtoja kuin jonkinlainen sosialismi? Mitä tapahtuu, jos yksityinen pääoma ei enää kasvakaan?
Uusliberalismikaan ei vakauttanut kapitalismia lopullisesti. Mutta jos parempaakaan järjestelmää kuin kapitalismi ei ole tarjolla, se täytyy yrittää pelastaa. Toisaalta jos voitaisiin myös valita toisenlainen, parempi talous- ja yhteiskuntajärjestelmä, kapitalismin tukemisessa suunnattomin inhimillisin ponnistuksin ei olisi mitään järkeä.
Toisenlaisten talouksien pohtiminen on yhteiskuntapoliittisen ajattelun keskiössä. Talous ei kuitenkaan ole pelkästään markkinoilla rahan välityksellä tapahtuvaa vaihtoa. Hyvin suuri osa teollisuusmaidenkin tuotannosta tapahtuu virallisen talouden ulkopuolella. Yhteiskunta ja siinä toimivat yksilöt sekä ihmisyhteisöt ovat talouden perusta.
Markkinoilla tapahtuva vaihdanta on yleisen yhteiskuntatalouden eräänlainen liitännäinen. Kapitalismissa se pyrkii saamaan yhä tiukemman otteen koko yhteiskunnasta. Kapitalismille vaihtoehtoisessa yhteiskunnassa yhteiskuntapolitiikka kontrolloi taloutta eikä päinvastoin.
Mutta voiko mikään muu kuin kapitalistinen järjestelmä olla tarpeeksi tehokas tyydyttämään ihmisten tarpeita? Tehottomuusargumenttiin vetoamalla voidaan kampittaa kaikki poliittiset liikkeet, jotka pyrkivät systeemimuutokseen. Hyvinvoinnin kannalta on keskeistä, että annetuilla resursseilla saavutetaan mahdollisimman paljon. Esimerkiksi erilaisten Solidarity Economy -ehdotusten ongelma on voitontavoitteluun perustuvien investointipäätösten korvaaminen poliittisella prosessilla. Eikö juuri sellainen ollut käytössä Gosplanissa tunnetuin seurauksin?
Kannatan (ainakin tänään) sellaista yhteiskuntaa, jossa pääomaa voi kartuttaa voitontavoitteluun perustuvalla yritystoiminnalla, mutta jossa sijoitetun pääoman tuoton edellytysten ylläpito ei muodostu yhteiskunnan kehityksen itsetarkoitukseksi. Mutta missä kulkee rajakohta, jossa pääoman kasvulogiikka alkaa hallita koko yhteiskunnan kehitystä?
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.
lehti 