Äskeiset eduskuntavaalit, niitä edeltänyt vaalikamppailu ja hallituksen muodostaminen sisältävät totutusta poikkeavia piirteitä. Kun gallupit kertoivat Perussuomalaisten kannatuksen olevan nousussa ja useiden muiden puolueiden vastaavasti laskussa, vaalikampailuun tuli sähäkkyyttä. Soinin selväkielisyys sai yhden ja toisen puoluejohtajan puhumaan kynnyskysymyksistä hallitukseen menon ehtoina. Niillä kai korostettiin sanottavan uskottavuutta.
Vaalit tuottivat tunnetun jytkyn: Perussuomalaiset voittivat ja muut hävisivät. Niin mahtava kuin Soinin menestys olikin, ei se kuitenkaan nostanut häntä tulevien tapahtumien tahdittajaksi. Tappioista huolimatta vaalit antoivat kokoomukselle suurimman ja SDP:lle toiseksi suurimman puolueen paikan ja hyvät asemat hallitukseen ja politiikan sisältöön vaikuttamiseen. Siihen oli Soinillekin tarjolla vaikuttajan osa. Häntä hallitukseen meno silmin nähden kiinnosti ja pani hetken jo muuttamaan ehdottomuuksia ehdollisiksi. Monipuoluejärjestelmän hankaluus on siinä, että vaalikamppailussa sanotut kovat sanat pehmenevät ennen kuin uusi hallitus esittäytyy presidentille.
Vaaleissa kansalaiset ilmaisivat poikkeuksellisen väkevästi protestin parin viime vuosikymmenen aikana hallitusten politiikan tuloksena syntyneeseen etuoikeutettujen eduista huolehtimiseen ja vaikeuksissa elävien ahdingosta piittaamattomuuteen. Meno on ollut jyrkässä ristiriidassa kansan suuren enemmistön oikeustajun kanssa. Se on muuttanut yhteiskuntaa kovemmaksi ja levittänyt rappiota. Rahan jumalan alttarille uhraaminen on työntänyt sivuun kohtuullisuuden hyveen. Tulonjaon palkitsemiksi sankareiksi ovat nousseet henkilöt, jotka häpeämättömällä röyhkeydellä työntävät työläisiä ja toimihenkiöitä työttömyyteen yritysten voittojen ja omien etujen vuoksi.
Ongelmat alkavat keinoista, joilla päämääriin pyritään.
Paljon pahaa, kärsimystä, häpeää ja alistusta sisältävään politiikkaan halutaan muutosta. Kykeneekö uusi hallitus muutosta tahtovien toiveiden toteuttamiseen?
Vaalien jälkeiset poliittiset puheet ovat muuttuneet pehmeiksi ja moni-ilmeisiksi. Poikkeuksen tekee Soinin paluu harharetken jälkeen Portugalin paketin, EU:n väliaikaisen ja pysyvän vakausrahaston suoraviivaiseksi vastustajaksi.
Soini luopui huomattavan vaikuttajan paikasta ja valitsi vapaehtoisesti (ei toisten puolueiden junailemana) arvostelijan osan, jolla hän on kannuksensa hankkinut.
Perussuomalaisten 560 000:ta äänestäjää on kiittäminen, että kokoomuksen Nato-innolta taittui terä ja paineet parantaa vähäosaisten asemaa kasvoivat niin päällekäyviksi, että minkäänlainen hallitus ei voi niitä sivuuttaa nostamatta vähimmäisturvan tasoa. Kokoomuksessa on pyrkimys päästä niistä mahdollisimman pienillä korotuksilla. Melkoisia mämmikouria ovat toiset hallitukseen halukkaat, jos tässä asiassa kokoomuksen tahto vesittää korotukset mitäänsanomattomiksi.
Paljon isompi asia on tulonjaon koko kuva. On todella suuren kiven takana saada sellainen muutos talous- ja veropolitiikassa, joka kääntäisi tulonjakoa oikeudenmukaisemmaksi ja katkaisisi kansan jakautumisen kahtia monitahoisine seurauksineen. Vaalit eivät panneet liikkeelle voimia, jotka tuon kiven kääntämiseen kykenisivät.
Onkin suuri vaara, että tulevankin hallituksen politiikka näyttäytyy varsin laajasti kansan silmissä entisen menon jatkumisena – tai sen vielä pahenemisenakin.
Valtion talouden tasapainottamiseksi oikeudenmukaisista ratkaisuista sopimista hankaloittaa, että kokoomuksen edustaman uusliberalistiseen ajatteluun sisältyy tietoinen pyrkimys supistaa pysyvästi yhteiskunnan rahoittamia palveluja (terveyden ja sairauden hoito, vanhusten hoiva, sosiaaliturva ja jopa koulutus).
Kokoomus toistelee tarvetta turvata vakaa taloudellinen kehitys ja sen ytimenä vientiteollisuuden kilpailukyky. Vain vahva talous turvaa hyvinvointipalvelut. Nämä iskulauseenomaiset toteamukset ovat sellaisenaan hyväksyttäviä. Ongelmat alkavat keinoista, joilla päämääriin pyritään.
Kokoomuksen työkalupakissa ei ole sellaisia keinoja, joilla samaan aikaan talouden perustan toimivuuden turvaamisen kanssa vääristynyttä tulonjakoa oikaistaisiin ja tulosten tekijöille avattaisiin myös välittömiä ja todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia tulosten tekoon ja jakoon. Tätä kautta voitaisiin halutessa avata mahdollisuuksia uuden työkulttuurin luomiseen, työhalukkuuteen, vastuun kantamiseen tekemisistä, yksityisten yrittämisen sijasta kansan yrittäjyyden ja luovuuden nostamiseen kunniaan. Tällaista ei saada astumatta ison rahan varpaille. Sellaisia valmiuksia kokoomuksella ei ole.
Tällaisista rakenteellisista uudistuksista en havainnut vaalikamppailussa kenenkään puhuvan, vaikka vaalit pidettiin ajankohtana, jolloin voitontavoitteluun perustuva, velkavetoisesti taloudellista kasvua ylläpitänyt, ylivelkaantumisen kierteeseen ajautunut kapitalistinen järjestelmä on historiansa syvimmässä maailmanlaajuisessa kriisissä, jossa rahatalouden hallitseva piirre on finanssikaupan pöhöttyminen kenenkään hallitsemattomiin puitteisiin.
Pahinta on, että kenelläkään ei näytä olevan jättiläismäiseksi kasautuneiden ongelmien ratkaisemiseksi keinoja, joilla kansat pelastettaisiin elintasonsa romahduksilta ja mittaamattomilta kärsimyksiltä.