Syyspimeällä 1957 seisoin kulahtanut teddy kainalossa ja katselin, miten pikkuinen Sputnik saapui Torasjoen takaa, lensi piipittäen yli pellon ja katosi Sopasen kylän suuntaan. Siellä meni Laika-koira.
Kului neljä vuotta. Juri Gagarin nousi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen ja kertoi maahan palattuaan, ettei ollut nähnyt rakettinsa akkunasta Jumalaa. Isä oli Syväriltä saakka epäillyt venäläisiä, mutta Gagarinia hän uskoi. Nyt se on todistettu, hän kaikille halukkaille ja haluttomille paasasi.
Apollon kuulento tuntuu omituisen varhaiselta. Tapahtuiko se todella vuonna 1969? Keskellä yötä herätettynä olisin veikannut 1980-lukua. Kuulento ei oikein asetu aikaansa eikä omaan henkilöhistoriaani.
Joskus Gagarin suolsi puuta heinää, mutta puoluetta hän muisti joka käänteessä kiitellä.
Tiedän kelpo hyvinkääläisiä, jotka pitävät kuulentoa tai nähtävästi kaikkia kuulentoja huijauksena. Jos ihmiskunnan suurta harppausta ei lavastettu Hollywoodin studioilla niin ainakin Nasan avaruuskeskuksessa.
Toisaalta juuri Hyvinkää on antanut aseet Gagarinin kiistäjille, sillä siinä missä vasemmistojäärät torjuvat Apollon, oikeistolaiset luupäät eivät niele Vostokia. Vuonna 1992 täkäläinen pienkustantamo Mendoservo julkaisi unkarilaisen István Nemeren kirjan Gagarin – kosminen valhe? Alkuteos Gagarin – kozmikus hazugság? ilmestyi kaksi vuotta aiemmin.
Vaikka Nemere on avoimen neuvostovastainen, teos on, ironista kyllä, painettu Tartossa niin neuvostoaikaisilla koneilla, että teksti haipuu välillä itäiseen hämärään. Pelkkää propagandaa Nemere ei kuitenkaan tuputa vaan pohtii aihetta sillä tietämyksellä, joka kansantasavallassa eläneellä kaunokirjailijalla avaruustutkimuksesta ja Neuvostoliiton oloista on.
Nemere on kirjoittanut kuutisenkymmentä romaania, osan niistä esperantoksi. Unkarin science fictionissa hän on kova nimi, mikä on otettava Gagarin-kirjassa huomioon.
On vaikea sanoa, kuinka monet Nemeren väitteistä ovat lännessä ikiajat kiertänyttä avaruusfolklorea ja kuinka monet hänen omaa keksintöään. Keskustelupalstojen suosittuna tietolähteenä näyttää joka tapauksessa olevan Nemeren teoksen suomenkielinen tai englanninkielinen käännös.
Harmaantunut, yhä Unkarissa asuva Nemere poseeraa kotisivuillaan käsi dalmatialaisen kaulalla, mutta vuonna 1961 hän oli vielä teini-iässä. Kipinän kirjaansa hän sai huhtikuun 11. päivänä, kun paikallinen puoluepomo kuiski teatterissa Neuvostoliiton tekemästä avaruuslennosta. Gagarin singottiin ilmaan huhtikuun 12. päivänä.
Neuvostoliiton tiedotuspolitiikka perustui salailuun eikä ennenaikaiseen lörpöttelyyn, joten Nemere tuli vähitellen siihen tulokseen, että avaruudessa oli käyty, mutta kävijä ei ollut suinkaan Gagarin vaan Valentin Bondarenko.
Virallisen selityksen mukaan kosmonautiksi pyrkivä Bondarenko kuoli kolme viikkoa ennen Gagarinin lentoa, maaliskuun 22. päivänä, kesken kestävyyskokeen. Simulaattorin sisuksissa hän heitti spriihin kastetun pumpulitupon kuumalle keittolevylle. Seuraukset olivat tuhoisat.
Tämänkaltainen huolimattomuus tuntuu oudolta ja Nemeren mielestä outoa on myös se, että Bondarenko, joka oli vain yksi kuudesta kandidaatista, haudattiin Kremlin muuriin merkkihenkilöiden sekaan. Todellisuudessa, näin sanoo Nemere, Bondarenko menehtyi avaruusmatkan aikana.
Kuolleesta Bondarenkosta ei ollut neuvostojärjestelmän mannekiiniksi. Kun Yhdysvallat käynnisteli jo rakettejaan, Neuvostoliiton oli kilpajuoksun voittaakseen toimittava ripeästi. Vale-Dmitrien luvatussa maassa luontevin ratkaisu oli valekosmonautti.
Apollon miehistö käyttäytyi merkillisen vaisusti ja myös Gagarin tuntui olevan lehdistön edessä kovin välttelevä. Ihan samanlaista kuin missä tahansa, mitäpä tässä, kamerakin unohtui maahan. Joskus Gagarin suolsi puuta heinää, mutta puoluetta hän muisti joka käänteessä kiitellä.
Salaisuus oli kuitenkin liian raskas ja jo seitsemän vuoden kuluttua Gagarinin annettiin kuolla lento-onnettomuudessa.
Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen tapa vääristellä tosiasioita on synnyttänyt viljalti villejä teorioita. Ihmiset eivät ole epäilleet niinkään avaruuden urotekoja kuin supervaltioiden moneen kertaan pettänyttä tiedonvälitystä.
Populaariversiossa Gagarin laskeutui avaruudesta Saratovin alueelle, Smelovkan kylään, Leninin tie -kolhoosiin. Hän kuoriutui ulos kapselista ja lähti kävelemään reippain askelin pitkin keväistä peltoa.
Vastaan tulivat kolhoosivaimo Anna Tahtarova ja lapsenlapsi Rita. He säikähtivät aika tavalla ja kysyivät, oliko oranssiasuinen muukalainen kenties avaruusolento. Gagarin riisui kypärän ja paljasti kasvonsa. Juri Gagarin! Juri Gagarin! baabuska ja vunukka riemastuneina huusivat.
Todellisuudessa kukaan ei ollut tietenkään Gagarinista etukäteen kuullut – ei Smelovkassa, ei Leningradissa, ei Moskovassa.
Yksityisenä tulkintana lisäisin, että tarina noudattaa arkkityyppistä kaavaa, jonka raamatullisia sovellutuksia ovat Emmauksen tien ja pääsiäisaamun kohtaukset. Jeesus oli palannut maan päälle, mutta opetuslapset ja naiset eivät häntä aluksi tunteneet.
Gagarinin taivasmatkan ensimmäisten todistajien oli oltava työläisiä, mutta pääsiäisen mallin mukaan myös puhdasmielisiä, valheeseen kyvyttömiä naisia.
Kosmonautin oma tausta oli luonnollisesti tahrattoman proletaarinen. Tai melkein. Joku historiaan perehtynyt olisi saattanut huomata, että kosmonautilla oli aivan sama nimi kuin Gagarinin vanhalla ruhtinassuvulla.
Jo kauan ennen Juria meillä tunnettiin Pavel Gagarin, joka osallistui keisarin seurueessa Porvoon valtiopäiville ja julkaisi Suomesta matkakertomuksen. ”Gagarin on ruhtinas ja runoilija minun veroiseni”, Paavo Haavikko vaatimattomasti arvioi.
Kriittinen Gagarin ainakin oli. Sanoja säästelemättä hän paheksui, miten Suomen metsät oli raiskattu ja miten kammottavilta isot siirtolohkareet näyttivät. Lohkareista riitti myöhemminkin porua, sillä arojen kansa ei kivien päälle paljon ymmärtänyt.
Elokuvassa Tanssi yli hautojen (1950) ruhtinas Gagarinia esittää Arvo Lehesmaa. Muistaakseni hän ei ole siinä aivan yhtä herkkähipiäinen kuin alkuperäishenkilö, joka kirjoitti suomalaispolun laidalta: ”Silkkisukkiani varjelivat lämpimät saappaat, hattua pitelin kädessä, jottei se olisi pilannut kampaustani.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 