POLISSE (Ranska 2011). Käsikirjoitus: Maïwenn Le Besco ja Emmanuelle Bercot. Molemmat nähdään myös näyttelijöinä keskeisissä rooleissa. Ohjaus: Le Besco. Kuvaus: Pierre Aim. Musiikki: Stephen Warbeck. Pääosissa: Karin Viard, Joey Starr, Marina Fois.
Valokuvaajan roolissa olevan Maïwenn Le Bescon pitkähkön, hieman luisevan, varsin kauniin ja aran oloisen naisellisen olemuksen perusteella ei uskoisi, että hän on myös ohjaaja sekä toinen käsikirjoittaja.
Siksi, että Polisse on varsin tiukkapotkuinen rikos- ja poliisidraama, jollaiset ovat perinteisesti olleet miesten hallitsemaa genre-tannerta.
Polisse huokuu maanläheisyyttä ja lennokkuutta.
Lajityypillisesti kyseessä on pieni suuri aluevaltaus. Sen pilareina ovat naisten tavallista merkittävämpi osuus tekijäkaartissa sekä aihe.
Ranskalaisfilmissä on vivahteikkuutta, iskevyyttä, intohimoisuutta ja koskettavuutta. Siitä muotoutuu paljon kertova kuvaus nykymaailmasta.
Polisse voitti viime kevään Cannesin festivaaleilla Juryn palkinnon parhaana elokuvana. Se oli myös ehdolla pääpalkinnon Kultaisen palmun saajaksi, mutta pystin sai amerikkalaisfilmi The Tree of Life. Festivaaleilla oli mukana myös Aki Kaurismäen Le Havre.
Polisse huokuu maanläheisyyttä ja lennokkuutta.
Erinomainen leikkaus antaa kerronnalle siivet, joiden turvin noustaan keskivertoa poliisi- ja sosiaalidraamaa korkeammalle.
Ohjaaja on kertonut saaneensa idean elokuvaansa nähtyään Pariisin poliisin lastensuojeluyksikön toimintaa käsittelevän tv-dokumentin. Siinä esiintuotuja todellisia tapahtumia on käytetty viitteellisesti.
Polisse ei ole elämää suurempi, vaan ihailtavan täsmällisesti elämän kokoiseksi ja makuiseksi rajautuva elokuva. Juuri tässä on sen merkittävyys.
Katsojana syntyy luottamus siihen, että tapahtumissa on rankimman kautta oikeasti testatun makua.
Elokuvasta välittyvään visioon on uskominen.
Tekijät ovat onnistuneet puristamaan realismin raameihin uutta piristävää virtaa, kiitos ajan hermolla sykkivän väkevän aiheen ja paikoin hyvinkin kiivastempoisen tarinankulun.
Pierre Aimin (muun muassa Viha, 1995) kuvauksessa on herkästi reagoivaa katu-uskottavuutta.
Polisse on emotionaalisesti äärettömän voimallinen elokuva, sen tunneasteikko on laaja, mikä on luonnollista.
Lastensuojeluyksikkö törmää työssään rikosten kirjon vastenmielisimpään antiin, uhrit ovat hyvinkin nuoria ja täysin suojattomia mitä häpeällisimmälle hyväksikäytölle.
Uhka sosiaalipornoon repsahtamisesta on väistetty tyylikkäästi. Mukaan mahtuu myös tapahtumista luonnostaan nousevaa, kieltämättä varsin rujoa huumoria.
Polisse ei ole yhtä tiukasti aikaan ja paikkaan tihennetty elokuva kuin Kirk Douglasin tähdittämä Hollywood-klassikko Lain vartija (1951), mutta yhdistävä tekijä on selvä: poliisi, sen toimintakenttä ja asiakaskunta elämän mikrokosmoksena.
Jännitteiden synnylle on runsaasti kaikupohjaa. Miehet ja naiset tasavahvana rintamana poliisin työssään, suhteet työtovereihin ja yksityiselämän solmut, (seksuaali)rikosten tekijät ja heidän uhrinsa, eri sukupolvet, rodut ja etniset ryhmät sekä rankat luokkaerot: proleäiti järjestää kiljuvalle vauvalle ”tumputusunet”, jossain toisaalla varakas ja vaikutusvaltainen isä toteuttaa pikkutyttöfantasiansa viekkaasti.
Viime mainitun kovistelu kuulustelussa kielletään korkealta taholta.
Nopeassa tahdissa vaihtuva kaupunkikosketus vakuuttaa aitoudellaan, näyttelijäkollektiivi on erinomainen. Varsinaista päähenkilöä ei ole, yhteen hiileen puhalletaan lujalla intensiteetillä.
Eräs parhaista jaksoista on lastensuojeluyksikön vaarallinen vapaaehtoiskeikka ”oikeiden” konnien jäljillä.
Tiukka ja ironinen lopetus tuo mieleen Pariisin poliisia viime kesänä riivanneen itsemurha-aallon.