Juho Kuosmasen elokuva Hytti nro 6 on tarinaltaan kuin päämäärätön interrail-junamatka Moskovasta Murmanskiin. Se perustuu väljästi Rosa Liksomin samannimiseen romaaniin, mutta ei ole tuon romaanin filmatisointi – ei varsinkaan tarinansa yksityiskohtien osalta.
Kuosmanen sanoo, että romaani ja elokuva ovat itsenäisiä eri teoksia, mutta niissä on samaa henkistä latausta.
– Ne ovat sielunkumppaneita keskenään. Elokuva on tosi vahvasti kirjan herättämien tunteiden pohjalta syntynyt.
Kuosmanen kertoo pilke silmäkulmassaan Liksomin kommentista. Hän oli varoittanut Liksomia, että kuvattava aika ja henkilöiden iät on vaihdettu. Neuvostoliittokin on muutettu Venäjäksi, eikä päämääränä ole Mongolia vaan Murmansk:
– Kun Rosa näki tämän eka kertaa, niin hän sanoi, että ettehän te muuttaneet siitä mitään.
Hytti koettelee
ja palkitsee
Elokuvassa suomalainen opiskelija Laura (Seidi Haarla) ja venäläinen työmies Ljoha (Juri Borisov) matkustavat junalla Moskovasta Venäjän halki kohti pohjoista aina Murmanskiin asti – ja siitä vielä eteenpäin autonrämällä ja laivalla. Itäeurooppalaista junamatkailua harrastaneet löytävät vaunujen ahtaudesta iholle tulevia omia muistumia, ja niitä kokemattomatkin tuntevat kapeiden käytävien ja hyttien painostavan tunnelman.
Lauran improvisoitu syy Murmanskin-matkaan on halu päästä tutustumaan vuosituhansia vanhoihin kalliopiirroksiin, koska hän on suunnitellut alkavansa opiskella arkeologiaa. Ljoha on matkalla töihin Murmanskista pohjoiseen valtavalle kalliolouhokselle.
Eripariset henkilöt joutuvat venäläiseen sattuman sanelemaan tyyliin samaan junahyttiin. Lauran ja Ljohan maailmat eivät aluksi tahdo millään kohdata – muuten kuin juna-arjen pakosta. Ljoha on kova ryyppäämään, ja Laura koettaa säilyttää itsenäisen nuoren naisen roolinsa. Ljoha on selvästi se, joka aktiivisesti organisoi tapahtumia, ja Laura reagoi ja menee niihin vähän vastahakoisesti mukaan.
Hytti nro 6 koettelee katsojaa, mutta kuitenkin lopulta palkitsevalla tavalla. Kerronta starttaa biletyskuvista Moskovassa ja ahtautuu pian reiluksi tunniksi Pietarin kautta Murmanskia kohti kolisevaan visuaalisesti aika köyhien tapahtumien junaan.
Katsojan palkinto tulee tunnin ja kahdenkymmenen minuutin jälkeen, kun juna on saapunut Murmanskiin. Huikea visuaalinen avaruus rävähtää valkokankaalle pian Murmanskin jälkeen, kun Jäämeren hyisen maiseman kylmä valo avautuu koko laajuudessaan myrskyisässä matkakohteessa.
Jäämeren äärellä Murmanskista koilliseen kuvatut viimeiset runsaat viisitoista minuuttia tuovat merimaiseman ankaruudessa mieleen taannoisen venäläisen elokuvan, Andrei Zvjagintsevin ohjaaman Leviathanin (2014). Kuosmanen kertookin, että Hytti nro 6:n loppukohtaukset on kuvattu lähes samoissa Teriberkan eli Turjanperän maisemissa kuin Leviathan.
Junakohtaukset on kuvattu elokuvantekoon vuokratussa venäläisessä junassa Pietarista Murmanskiin vievällä radalla.
Kuosmanen on hiljattain esitellyt elokuvansa Sotšin festivaalilla venäläisen elokuvan ammattilaisille. Hän on otettu, kun Hytti nro 6:ta oli tunnelmiltaan sanottu festivaalin venäläisimmäksi elokuvaksi.
Tarina
kuin sipulin
kuorimista
Kuosmanen sanoo, että elokuvaan luotu kontrasti ahtaan junamiljöön ja Jäämeren aavan rannan välillä laukaisee sen jännitteen, mistä elokuvan näennäisen päämäärättömässä tarinassa on kyse. Tarina kulkee kohti loppuaan – konkreettisen kerrottavan tyhjentyvään haihtumiseen luonnonvoimien väkevissä kuvissa.
– Elokuvassa, kuten draamassa, on tärkeää kontrastit. Se on keskeinen työkalu. Ei ole valoa ilman pimeyttä. Avara maisema ei tuntuisi miltään, jos sitä ennen ei olisi ahdasta. Kaikki tunteet syntyvät visuaalisista kontrasteista.
Hytti nro 6:n tarinaa voi kuvata sipulin kuorimiseksi. Kerros kerrokselta sipuli pienenee, ja lopulta käteen jää vain sipulin haju. Väkevä haju on kuitenkin tarinan olennaisin – kertomus ihmisistä, jotka löytävät toisensa. Tarina ei pääty romanssiin, mutta siinä on koskettavaa inhimillistä lämpöä.
Kuosmanen korostaa, että tarina tuo esiin ihmisten samuutta, inhimillistä yhteisyyden kokemusta.
– Kirjassa ja elokuvassa on sama tunnelma, jonka ne jakavat. Jokin kaipauksen tuntu. Molemmat teokset ovat muiston kaltaisia. Kirjassa on sellainen toistuva piirre, että kun asemalta lähdetään, niin menneet jäävät taakse. Elokuvassakin on sellainen vääjäämättömyys, että kuljetaan koko ajan kohti loppua. Molemmissa on sellaista laajempaa elämän metaforaa, että asioilla on loppu.
Elokuva puhuu
toiseuden kohtaamisesta
Kuosmanen rapsuttaa mietteliäästi nenävarttaan, kun häneltä kysyy, mitä hän haluaa elokuvallaan sanoa.
Hän väistää kysymystä mietteellään, ettei varsinaista sanomaa taida olla. Hän sanoo pyrkivänsä jakamaan katsojien kanssa samaa inhimillistä tunnelmaa.
Parhaimmillaan katsoja ja elokuva soivat samassa sävelessä.
Kuosmasen mukaan parhaiden elokuvien tarinat syntyvät katsojan päässä omankaltaisina kokemuksina. Lopputulokseen vaikuttavat katsojan oma panos, omat muistot ja oma käsitys ihmisyydestä.
– Parhaimmillaan tapahtuu niin, että katsoja ja elokuva soivat samassa sävelessä.
– Mutta jos nyt joku sanoman tynkä pitää löytää, niin se liittyy ihmisyyteen ja toiseuden kohtaamiseen. Niin kaukaisilta ja etäisiltä kuin ihmiset saattavat tuntua, niin loppuviimeksi enemmän asioita yhdistää meitä kuin erottaa.
Ennen ensi-iltaansa (29.10.) Hytti nro 6 on jo ehtinyt voittaa Cannesin Grand Prix’n ja on nyt asetettu Suomen Oscar-ehdokkaaksi.
uutiskirje 
