Kaksi mummoa meni mustikkaan, mutta toisen oli palattava takaisin, kun ei mahtunut.
Vanha koululaisvitsi tulee mieleen, kun on käyty keskustelua siitä, kenellä on oikeus poimia metsästä marjoja, ja kenen maalta. Metsänomistajapiireistä on esitetty näkemyksiä, että mustikanpoimintaa ei saisi ilman lupaa harjoittaa elinkeinona yksityismailla. Erityisesti ahkerat thaimaalaiset ovat herättäneen närää.
On vaadittu jopa jokamiehen oikeuksien kumoamista. Toivottavasti niin typerää lainsäädäntöä ei ruveta vakavassa mielessä puuhaamaan, ettei päädytä tilanteeseen, joka vallitsee monissa Euroopan maissa, joissa marjastus ja sienestys on luvanvaraista ja jopa maksullista. Näin on ainakin Italiassa, ja siksipä italialaiset ovat hurmoksissa päästessään suomalaismetsissä vapaasti poimimaan himoitsemiaan herkkutatteja. Italialaisten rakkaus herkkutatteihin on tuottanut Suomelle hyötyä viennin ja pienen tattiturisminkin muodossa. Moni pienituloinen syrjä-suomalainen ansaitsee siitä vähän leivänlisää.
Metsähehtaarien omistaja voisi oikeastaan iloita siitä, että voi tehdä jotakin hyvää kaukaisen maan köyhälle ihmiselle.
Jokamiehen oikeus on hieno perusoikeus, josta suomalaisten on syytä olla ylpeitä. Ei se anna lupaa mellastaa toisen metsässä miten tahansa. Varsinkin puusto, metsänomistajan varsinainen tulolähde, on tarkkaan suojeltu. Edes maassa lahoavan tuulenkaatokoivun tuohta ei saa omin lupinsa toisen metsästä ottaa.
Köyhien thaimaalaisten ja muiden ulkomaalaisten marjastusreissut ovat meille itsellemme hyödyksi. He eivät rahtaa marjoja Kaukoitään, ne tulevat kaupan ja elintarviketeollisuuden kautta suomalaisten iloksi. Jos heitä ei olisi, oman maan mustikkaa ei meillekään poimijoiden puutteessa riittäisi. Ei tahdo riittää nytkään koko talvikaudeksi. Siinä sitä naristaan marketin pakastekaapin edessä, kiukkuisimmat yleisönpalstoillakin, jos tarjolla on vain virolaista tai puolalaista pakastemarjaa. Huolissaan voisi kyllä olla marjastajien huonoista oloista ja tulonmuodostuksesta. Lehtijuttujen perusteella voi epäillä alalla piilevän aikamoista riistoa.
Miksi maanomistajaa kiukuttaa, kun ulkopuolinen harjoittaa elinkeinoaan hänen ”kustannuksellaan”, vaikka ei toisten marjastamisesta hänelle kustannuksia koidu? Mikä muuten estää maanomistajaa itseään palkkaamasta poimijoita kotimaasta tai ulkomailta ja myymästä saalista eteenpäin, jos siitä niin hyvät rahat on tiedossa?
Metsähehtaarien omistaja voisi oikeastaan iloita siitä, että voi tehdä jotakin hyvää kaukaisen maan köyhälle ihmiselle. Globaalin hädän mittakaavassa sillä on olematon merkitys. Mutta yksittäisen ihmisen ja hänen läheistensä elämä voi kohentua mullistavasti, jos poimija marjatuloillaan voi panna vaikka kotinsa kuntoon tai maksaa lapsensa koulumaksut. Eikö siitä olisi syytä olla hyvillään eikä näreissään?
Tänä vuonna mustikoita on valtavasti, ja sateisen kesän ansiosta ne ovat harvinaisen suuria ja meheviä. Poimin mökillä ollessa syöntimarjat joka päivä, mutta koko vuoden tarpeeseen en jaksa/ehdi/viitsi poimia. Ostan pakastettavat mielelläni torilta, sillä poimija ja torikauppias ovat tulonsa ansainneet. Kummallakaan työllä ei ahkerinkaan pääse rikastumaan.
Nyt on pakastimessa viisitoista kiloa mustikkaa, ja olen kiitollinen siitä, että joku on ne minun ilokseni ja terveydekseni poiminut. Kotipihan viinimarjat menivätkin tänä vuonna parempiin suihin, sillä valtavat rastasparvet putsasivat pensaat pikavauhtia viimeistä terttua myöten. Tarpeeseen nekin menivät.
Mustikanpoiminta on silkkaa sielunhoitoa, jos sitä tekee kiireettä ja suuria saaliita hamuamatta. Minulla ei ole poimuria, enkä osaisi sitä käyttääkään. Mutta minulla on jakkara, ettei selkä kipeydy. Istun jakkaralla ja poimin ympäriltäni, marjan kerrallaan eikä kopassani ole ainuttakaan roskaa, kun vien sen tupaan. Mietiskelen. Ajatus kulkee sulavasti mustikkametsässä, kiukku haihtuu, ja pää puhdistuu kaikkinaisesta mielen roinasta.
Joka kesä suomalaisissa herää jotenkin paradoksaalisesti myös huoli siitä, että laiskuutemme takia ”miljoonat mätänevät metsiin”. Maailman – ja taloudenkin – murheista se lienee turhin, sillä luonnon antimet eivät mene hukkaan. Viime kesän huonon mustikkasadon vuoksi kannettiin julkisuudessakin huolta karhujen talviunesta, joka häiriintyy, jos karhu ei saa tarpeeksi ravintoa talven varalle. Myös linnuille ja moninaisille muille eläimille metsän sato on elinehto. Vielä pudonneina ja mädänneinäkin marjat ja sienet ravitsevat maaperää ja hyödyttävät metsäluontoa.
Kaikki tässä maailmassa ei todellakaan ole tarkoitettu ihmiselle, joka on ekosysteemin kannalta maapallon vahingollisin haittaeläin.
Ahneuden ja kateuden, noiden kuolemansyntien, suomalaiset ilmenemismuodot ovat kirjallisuutemme perusteemoja. Muun muassa Pentti Haanpää on kirjoittanut niistä monta ronskia juttua. Rikas tuhoaa vaikka koko omaisuutensa, ettei siitä vain kukaan hyötyisi edes hänen kuolemansa jälkeen. Eikä niin köyhää olekaan, ettei hänestä jotain kadehdittavaa löytyisi.
Jutussa Sairas Hese ja Hesen omaisuus rikas Alatalon Hese saa lääkäriltä tietää, että häntä kalvaa keuhkotauti. Hoitaa pitäisi, mutta Heseä jurppii, että lääkäri siten tienaisi hänen sairaudellaan. Vielä enemmän häntä jurppii oma veli, joka on perivä hänen omaisuutensa. Hese päättää jättää hoidot sikseen ja päästää talonsa ja tilansa tärviölle. Omaisuus hupenee, mutta Hese vain istuu huoneessaan, puree tupakkaa, sylkee ja syö. ”Kuolee häntä sitten, kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä”, hän sanoo perintöä kärkkyvälle veljelleen.
Haanpää kuvasi mennyttä maailmaa, mutta pitää yhtäkaikki myös nykyihmisen edessä peiliä, jota ei pidä syyttää, jos naama on vino.
Eräs yleisönosaston kirjoittaja toivoi, että autoilla liikkuvat marjastajat menisivät vähän kauemmaksi, ja jättäisivät asutuksen lähimetsät vanhoille ja autottomille. Tästä olen samaa mieltä. Niin mahtuisi mummokin mustikkaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 