Jan Guillou havahtui vuosikymmenten vaihteessa outoon tilanteeseen. Hän, 42 romaanin mies, oli ilman aihetta. Ratkaisu syntyi kävelylenkillä vaimon kanssa: 1900-luvusta voisi kirjoittaa kirjasarjan. Tällä hetkellä Guillou kirjoittaa sarjan kolmatta osaa.
Ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi lokakuussa ja toista osaa suomennetaan jo.
Teos on osoittautunut valtavaksi menestykseksi. Sitä on myyty yksinomaan Ruotsissa jo lähes 300 000 kappaletta, ja käännösoikeudet on myyty 12 maahan.
Ehkä jopa 10-osaiseksi muodostuvan sarjan ensimmäinen osa Sillanrakentajat kertoo köyhän kalastajaperheen kolmesta, orvoksi jääneestä, teknisesti lahjakkaasta veljeksestä, jotka pääsevät insinöörioppiin Saksan Dresdeniin, yhteen sen ajan parhaista opinahjoista.
Kirjan alussa koulun rehtori kuvailee innostuneesti uutena vuosisatana edessä olevaa teknistä vallankumousta. Hän luennoi oppilailleen muun muassa miten uusi tekniikka tulee tekemään sodat mahdottomiksi.
Tarvitaan sillanrakentajia
Veljesten vaiheet nivoutuvat kuitenkin toiseen todellisuuteen. Toki kehitys kehittyy, mutta vuosisadan alkuvuosia leimaavat ennen muuta luokkayhteiskunnan myllerrykset, siirtomaavalloitukset ja ensimmäinen maailmansota.
Veljessarjan lähettävät katedraalikoulun kautta insinöörioppiin heidän taitoihinsa luottavat rahakkaat hyväntekijät. He tietävät, että edessä on aika, jolloin pohjoiseen maahan on rakennettava rautatieverkko. Silloin tarvitaan taitajia, sillanrakentajia.
Koulutus Dresdenissä kestää viisi vuotta ja veljekset suoriutuvat siitä erinomaisesti, vanhin heistä jopa kurssin priimuksena. Hän, Lauritz, on kuitenkin ainoa, joka palaa Norjaan kunniavelkaa lunastamaan. Hän lähtee vuosikausiksi sillanrakentajaksi Pohjois-Norjan jylhiin oloihin. Nuorin veli Sverre häipyy valmistujaisjuhlan jälkeen rakastajansa kanssa Lontooseen. Keskimmäinen, Oscar, kokee onnettoman rakkauden ja pakenee häpeissään Afrikkaan.
Sillanrakentajat seuraa Lauritzin ja Oscarin vaiheita toisen maailmansodan päättymiseen saakka.
Raaka rautatie Itä-Afrikkaan
Guilloulta on kysytty, miksi hän ryhtyi kirjoittamaan aiheesta, jota on käsitelty jo monessa teoksessa. Aiheen parissa työskentelee muun muassa historioitsija Peter Englund. Guillou on vastannut kirjoittavansa siitä, mistä ei ole kirjoitettu. Se on todellakin totta, varsinkin luvuissa, joissa kerrottiin tapahtumista Afrikassa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Siltoja ja rataverkkoa lumisille ylängöille rakentavan Lauritzin elämän kuvaus on yksityiskohtaista, mutta mielenkiintoista. Hän joutuu kerta toisensa jälkeen tekemään ratkaisuja, joiden toteutuminen tuntuu mahdottomalta. Maantieteen ja ilmaston haasteet ovat epäinhimillisiä. Ne piinaavat mieltä ja kehoa.
Oscarkaan ei henkisiltä ja fyysisiltä haasteilta säästy. Hän käyttää ammattitaitoaan johtamalla kunnianhimoista hanketta, syvälle Itä-Afrikkaan rakennettavaa rautatietä.
Saksalaisten rautatietä rakentavan Oscarin silmin Guillou kuvaa brittien julmuuksia sodan aikana. Heidän tekonsa eivät yltäneet kuusi miljoonaa ihmistä tapattaneen Belgian kuninkaan Leopold II:n hirmutekojen tasolle, mutta raakalaismaisia ne olivat. Guillou kertoo brittien käyttäneen sodankäyntiin sotilainaan intialaisia, joiden hengellä ei ollut mitään arvoa. Haavoittuneet intialaiset ammuttiin. Heitä oli muutenkin riittämiin.
Brittejä sivistyneemmät ja humaanimmat saksalaiset toimivat Guilloun mukaan aivan eri arvoin.
Aikakausi avautuu
Varmasti löytyy kirjallisuutta myös siitä, miten Norja on saanut rautatieverkkonsa. Guilloun tapa kertoa on kuitenkin aivan ainutlaatuinen. Hänen kertomanaan rataverkon rakentaminen vaikeisiin olosuhteisiin on kuin suurta jännitysnäytelmää. Se on taistelua voittamattomilta tuntuvia luonnonvoimia vastaan. Se on kertomus siitä, miten uskomattomiin saavutuksiin ihminen sittenkin pystyy.
Kaiken kehyksenä on 1900-luvun alun erilaisten yhteiskuntien (Norja, Saksa, Afrikka) kuvaus, rakastamisen vaikeuksiakaan unohtamatta. Guilloun tulkinnassa aikakausi aukeaa elävänä ja yksityiskohtia myöten kiinnostavana.
Jan Guillou: Sillanrakentajat. Suomentanut Taina Rönkkö. Like 2012. 605 sivua.