Tuula-Liina Varis
Jos Vietnamin sota oli suomalaisille ensimmäinen ”televisiosota”, joka suuresti vaikutti oman sukupolveni sodanvastaisuuteen, Biafran nälkäkriisi oli ensimmäinen ”televisionälänhätämme”.
Meitä sokeerasivat uutislähetyksissä illasta toiseen pallovatsaiset lapset, joiden silmissä ja suupielissä kärpäset ryömivät, luurangonlaihat äidit pitelemässä kuihtuneilla rinnoillaan yhtä luurangonlaihoja vauvoja, jotka olivat liian nääntyneitä edes itkemään. Biafra-kuvia oli myös lehdissä, ja Biafrasta puhuttiin paljon. Pienet lapsetkin tiesivät, mistä silloin puhuttiin: puhuttiin nälästä, nälkää näkevistä lapsista. Perheiden ruokapöydissä opittiin moraalia: piti syödä lautanen tyhjäksi, koska Biafrassa lapset kuolivat nälkään. Monille perustelun logiikka ei valjennut koskaan, mutta joillekin se valkeni.
60-luvun lopun ilmapiirissä kaikki suomalainenkin pröystäily ja omanvoitonpyynti kääntyi vääryydeksi biafralaisia kohtaan. Temppeliaukion kalliin uuden kirkon seinään maalattiin suurin kirjaimin: BIAFRA. Siitä nousi meteli, mutta teksti sai olla paikallaan kauan.
Kvasiorkor. Se on sen kuolemaan johtavan nälkätaudin nimi. Sillä on muitakin oireita kuin palloksi pullistunut vatsa. Mustan lapsen ihon se kalventaa kellertävän harmaaksi ja ohentaa kähärän tukan punertaviksi, irtoileviksi haituviksi. Nälänhädän aikana biafralaiset kutsuivat kvasiorkoria Englannin pääministerin mukaan Harold Wilsonin taudiksi. Britannia oli heidän vihollisensa puolella.
Biafran kuvat pysyvät muistissa, mutta mistä Biafran tragedia alkoi? Ehkä jo Iso-Britannian vuonna 1884 alkaneesta siirtomaavallasta, joka päättyi vuonna 1960 ja jätti jälkeensä satojen etnisten ryhmien kansoittaman hajanaisen Nigerian. Niger-joen pohjoisen puolella asuivat hausanit ja fulanit, jotka olivat muslimeja. Eteläpuolella eli monenkirjavia heimoja, eniten joruboja ja igboja, joille lähetyssaarnaajat isäntämaan luvalla levittivät kristinuskoa.
Laajamittainen sota syttyi igbojen jouduttua pohjoisten muslimiheimojen joukkomurhien kohteeksi 60-luvun loppupuolella. Biafra irrottautui Nigeriasta ja julistautui itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1967. Nigeria aloitti kauppasaarron ja sotatoimet, jotka tuhosivat Biafran täydellisesti. Biafran tasavalta lakkasi olemasta vuonna 1970.
Vaikka Biafran tragedialla on muistissani kasvot, näitä historian faktoja en muistaisi. Luin ne Chimamanda Ngozi Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009). Adichie on igbo, kotoisin Biafran alueelta, Nsukkasta, joka on myös romaanissa keskeinen kaupunki. Adichie on vasta 31-vuotias, syntynyt seitsemän vuotta sodan jälkeen. Hänelle on sanottu, että hän on liian nuori kirjoittamaan Biafrasta. Onneksi hän on silti kirjoittanut. Puolikas keltaista aurinkoa on vaikuttava romaani, kuvittelisin, että erityisen koskettava omalle sukupolvelleni, jonka ajatteluun Biafra aikoinaan vaikutti voimakkaasti.
Puolikas keltaista aurinkoa ei ole sotaromaani, se on romaani ihmisistä, heidän arjestaan rauhan aikana ja heidän selviytymistaistelustaan sodan ja nälänhädän kurimuksessa. Rintamatapahtumat voittoineen ja tappioineen tulevat heidän tietoonsa uutisina, huhuina tai propagandaviesteinä, sota on heille ilmapommituksia, aseellisten joukkojen raakuutta, pakoa asuinpaikasta toiseen etenevien vihollisjoukkojen edellä.
Romaanin keskeiset henkilöt, kaksossisaret Olanna ja Kainene ja heidän miehensä Odenigbo ja valkoinen britti Richard ovat koulutettuja ja menestyneitä ihmisiä, Ogwu, Odennigbon palveluspoika edustaa kansaa. Romaanin alkupuolen bestsellermäisyys rakkauselämän koukeroineen – Adichie ei turhaan ole opiskellut luovaa kirjoittamista Yhdysvalloissa – tuntuu kiusalliselta, mutta kun rauhantila loppuu ja elämä kriisiytyy, kliseemäisyys karisee henkilöistä ja viihderomaanin kieli ja konventiot Adichien kerronnasta.
Biafralaisia elähdyttää sitkeä usko voittoon ja ”hänen ylhäisyytensä” eli igbo-kansan johtajan Ojukwun jalouteen. Mutta voittoa ei tule, ja Ojukwukin pakenee sen sijaan, että kävisi kunniallisiin rauhanneuvotteluihin, kun tappio on selvä. Biafralaiset kutsuvat nigerialaisia raakalaisiksi, mutta raakoja ovat omatkin. Nuoria poikia – myös Ogwu – pakko-otetaan väkivaltaisesti armeijaan, omatkin sotilaat ryöstävät, hakkaavat ja raiskaavat, katolinen pappi käyttää seksuaalisesti hyväkseen pakolaisleirin nälkiintyneitä ja avuttomia tyttöjä. Sota lannistaa jopa älykkään ja vahvan Odenigbon kotipolttoista giniä kai-kaita latkivaksi juopoksi.
Biafran jälkeen olemme televisiossa joutuneet jatkuvasti silmäkkäin väkivallan, hädän ja nälänhädän kanssa, turtuneet kuviin nälkiintyneistä lapsista ja nääntyneistä äideistä, pakolaislaumoista. Adichien romaani ravistelee tästä turtumuksesta, herättää omantunnon: Biafra tunkeutui uniisikin, miksi nyt seuraat paljon laimeammin tuntein, mitä tapahtuu Afganistanissa, Sudanissa, Zimbabwessa, kaikkialla missä ihmisen vallanhimo, tyhmyys ja julmuus ovat paholaisen pitonsa pystyyn panneet?
Adichie kuvaa naturalistisesti lialle, mädälle ja kuolemalle löyhkääviä pakolaisleirejä, joilla pikkulapset metsästävät rottia ja liskoja syödäkseen ja nääntyneet vauvat makaavat takertuneina kuolleisiin äiteihinsä. Ilkein olo tuli kuitenkin kahdesta amerikkalaisesta lehtimiehestä, joiden oppaaksi ja tulkiksi igbojen parissa elävä ja heidän kulttuuriaan rakastava Richard on joutunut.
Toinen toimittaja tulee Keski-Lännestä toinen New Yorkista, toinen on pullukka, toinen punapää, molempien nimi on Charles ja molemmat ovat täydellisen tietämättömiä sekä maasta, tilanteesta että ihmisistä ja moukkamaisen ylimielisiä paikallisia asukkaita kohtaan. ”Mutta eivätkö täkäläiset tytöt kannakin jotain sukupuolitautia – jotain ihmeen hyppykuppaa? Täällä pitää olla varovainen ettei vie tuliaisia kotiin”, sanoo Pullukka. ”Neekerit eivät ole koskaan turhan nirsoja”, sanoo Punapää, kun näkee pakolaisleirillä lapsia nuotiolla paistamassa kahta rottaa. Nälkiintyneiden lasten keskellä Pullukka ottaa repustaan suklaapatukan haukkailtavakseen.
Tuntuu tutulta. Jotenkin suomalaiselta. Tällaisia Pullukoita ja Punapäitä meilläkin riittää, pahempiakin, pikkutyttöjen tönijöitä, maahanmuuttajien halveksijoita ja kiusaajia, joille oma tietämättömyys antaa voimaa vihata sitä, mistä eivät mitään ymmärrä. Viime aikoina on vahvistunut tunne siitä, että he saavat henkistä tukea sangen korkealta poliittiselta taholta. Tuntuu olevan poliittisesti tarkoituksenmukaista, suorastaan trendikästä olla ”maahanmuuttajakriittinen”, kuten eufemismi kuuluu, toki korostaen sitä, ettei maahanmuuttajakriittisyydellä ole mitään tekemistä rasismin tai muukalaisvihamielisyyden kanssa.
Vaikea on nähdä, minkä muun kanssa sillä sitten on tekemistä.
lehti 