”Vaan kaikki Väinölän lapset jo eksyi toisistaan, kuin tuulispäässä hapset ne kaikk’ ovat hajallaan: ei Aunus, Vepsä tunne, kust’ Eestein kulkee tie, ei Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie.”
Kielitieteilijä Arvid Genetz, nuorena kuolleen Saima Harmajan isoisä, kutsui itämerensuomalaisia Väinölän lapsiksi ja osui harvinaisen oikeaan. Kalevalamittaiset runot ja niiden taustalla häämöttävät myytit ovat yhteisiä Itämeren piirissä eläville sukulaiskansoille, myös virolaisille, jotka kansalliseeposta koottaessa jäivät lehdellä soittelemaan.
Tänään vietetään Kalevalan päivän rääppiäisiä, joten on korkea aika nostaa esiin akateemikko Anna-Leena Siikalan suullisen perinteen suurteos Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2012).
Runous ja viina olivat riskialtis yhdistelmä, mutta opettajan pesti teki siitä hengenvaarallisen.
Myytit ovat ikivanhoja, mutta ne elävät yhä keskellämme. Ajatellaan vaikkapa avioparin yhteistä baari-iltaa, joka on venymässä turhan pitkäksi.
”Minun puolestani voit vetää viinaa maailmantappiin, mutta tämä täti lähtee nyt kotiin”, vaimo kivahtaa. ”En minä mihinkään tappiin vedä, ihan vain sydänlääkkeeksi aattelin vielä hömpsyn ottaa”, mies huutelee perään.
Heinäpellolla nuoruutensa hukanneet tietävät, että tappi on se puukapine, joka työnnetään seipään reikään, jotta kerrosten väliin jäisi ilmaa ja heinä kuivuisi nopeammin.
Hämeessä tapeista vastaavilla lapsityöläisillä oli kolme arvoastetta: tappipoika, tapinveistäjäpoika ja ylätapinpistäjäpoika. Meillä kaakonkulmalla tappia kutsuttiin palikaksi ja ainut vastuuhenkilö oli palikkaämpäriä raahaava taapero, palikkapoika.
Maailmantappi on kuin kilometritolppa, Trajanuksen pylväs Roomassa tai Aleksanterin kolonna Pietarissa, mutta kokoluokka on arvatenkin toinen. Tieteellisesti ilmaistuna maailmantappi on maailmanpatsas.
Muinaisten käsitysten mukaan taivaankansi pysyy ylhäällä, koska sen tukena on kosmoksen keskellä seisova maailmanpatsas. Jos patsas pääsee kaatumaan, seurauksena on maailmanloppu, mitä Kana Kaakernappi hysteerisesti pelkäsi.
Kun Kettu Repolainen tiputti Kana Kaakernapin päähän ison pähkinän, kana säikähti ja säntäsi kertomaan kuninkaalle, miten taivas on putoamassa alas. Kana sai tartutettua pakokauhunsa Kukko Kuukernuppiin, Kissa Kirnauhun ja eräisiin muihin kotieläimiin, mutta kettua eskatologinen erehdys suunnattomasti huvitti.
Maailmanpatsaan törröttäviä jäljitelmiä nousi eri puolille Euraasiaa, myös Lappiin, missä niitä säilyi 1700-luvulle asti. Toisinaan maailmanpatsas kutistui kuitenkin alkumeren kiveksi, jonka päällä luonnotar tai Neitsyt Maria teki käsitöitä.
Loitsuissa vaivat passitettiin kaukaisiin kiviin, ja ison kiven juureen lensi leppäkerttukin. Lastenlorut ovat suullisen perinteen vanhinta kerrostumaa, joten niiden juonta on vaikea tavoittaa.
”Moalima seisoo kultatolpalla. Sill on kuparjalka, kultanappi peässä. Se on sammas”, Ruotsin suomalaismetsien tietäjävaimo Kaisa Vilhunen kertoi 1930-luvulla ja tarkensi, että tolpan nenässä istuu Jeenuveeva.
Kaisan rönsyilevät tarinat olivat kansanrunouden tutkimukselle yhtä arvokkaita kuin Rosettan kivi egyptologeille. Kaisa paljasti maailmanpatsaan rakenteen ja ratkaisi samalla sammon arvoituksen. Sammas eli sampo on maailmanpatsas.
Sampoa pidetään yleensä ihmemyllynä, mutta myös maailmanpatsaaseen liittyy pyörivä liike, sillä se on akseli, jonka ympäri tähtitaivas kieppuu. Kaisan sanoin maailmanpatsas ”jauhattaa”.
Palataan Väinölän lapsiin. Laulun ensimmäisessä säkeistössä valitetaan, miten hyrskyt ja tyrskyt katkovat sammon juurta ja estävät sitä juurtumasta uudelleen. Ja ihme ja kumma: myös Kaisan mielestä maailmanpatsaalla on juuri.
Maailmanpatsas onkin lähellä maailmanpuuta, skandinaavien Yggdrasilia, muinaissuomalaisten isoa tammea tai meidän joulukuustamme. Kuusen latvan tulee osua ehdottomasti kattoon, sillä mikään metrinen nysä ei horjuvia perherakenteita yli pyhien kannattele.
Tietäjävaimo Kaisan tarinoissa maailmanpatsaan laella istuu Jeenuveeva, toisin sanoen Brabantin kreivitär Genoveva, jonka legendan katolinen pappi Johann Christoph von Schmid muokkasi vuonna 1810 romaanin muotoon.
Vuonna 1847 Sortavalan poika, Pietarissa koulua käynyt Antti Räty suomensi Schmidin teoksen ja antoi sille nimen Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä.
Suomessa ei noihin aikoihin viihteellä mässäilty. Tavallisella talollisella oli pari uskonnollista kirjaa eikä fiktion olemassaoloa aina edes ymmärretty.
Rädyn suomentamasta Genovevasta sukeutui kuitenkin bestseller, maarahvaan rakastama ”Kenoeeva”, joka lumosi melodraamallaan etenkin naiset ja lapset ja edelsi näin Kauniita ja rohkeita.
Myllykolun mökissä kasvanut Frans Emil Sillanpää ahmi silmät palaen Genovevaa, mutta vielä hartaammin kirjaan eläytyi Kaisa. Hänen kuvitelmissaan Genovevasta tuli kosmoksen valtiatar ja Pohjantähden seuralainen.
Päittemme yläpuolella välkkyvä Pohjantähti on se myyttinen naula – pohjannaula tai taivaannaula – jolla maailmanpatsas on taivaankanteen kiinnitetty. Kun katsomme Pohjantähteä, sielumme kannel helähtää ja muinaiset sukupolvet puhkeavat sisimmässämme lauluun: ”On Pohjantähden alla tää koti mulla mainen, mä elämästä laulan, oonhan suomalainen…”
Tunsiko Aleksis Kivi Antti Rädyn? Kivi oli Rädyn kuollessa yläalkeiskoulun 18-vuotias oppilas ja pian koulupudokas, mutta kai nyt Palojoen perhe tiesi, että Nurmijärven Lepsämässä, Huunan talossa, oli kotiopettajana rentturunoilija, joka väitti suomentaneensa Genovevan.
Viimeistään silloin, kun Räty vaipui 27-vuotiaana hautaan eikä ehtinyt nähdä Pienen Kantelettarensa ilmestymistä, uutisen täytyi Palojoelle saakka kiiriä. ”Sinä Alexis, sinä et saa runoilijaksi ruveta”, äiti varmaan itkua nieleskellen varoitti.
Runous ja viina olivat riskialtis yhdistelmä, mutta opettajan pesti teki siitä hengenvaarallisen. Nurmijärvellä Kytäjän kartanossa opettanut, riimitellyt ja ryypännyt Aleksanteri Rahkonen menetti 35-vuotiaana henkensä.
Kivi haaveili pehtorin ammatista, mutta pedagogiaa hän kaihtoi. Aikalisää ei silti paljon herunut. Syksyllä Kivi täytti 38 vuotta ja Sylvesterin iltana hän ”kurjuuteen kuoli ja nälkään”.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
