Vain harvat mikroluototetut yritykset menestyivät Limpopossa, Etelä-Afrikassa. Mikroluottoja ei pitäisikään markkinoida kehityksen ihmelääkkeenä, päättelee Johanna Hietalahti perjantaina tarkastettavassa väitöskirjassaan.
– Mikroluotot eivät ole irrallaan muista naisten elinkeinostrategioista eikä niillä voida korvata perinteistä kehitysapua, toteaa Hietalahti. Hän tutki mikroluottoverkostojen arjen politiikkaa ja valtapelejä Limpopossa, Etelä-Afrikassa.
Mikroluotoista hyötyivät eniten ne, joiden kotitalouksilla oli säännöllisiä tuloja ja jotka onnistuivat saavuttamaan suotuisan sosiaalisen aseman yhteisössä.
Yhteistakauksessa kiteytyy mikroluototuksen ongelmien ydin.
Vain harvojen yritykset olivat tutkimuksen mukaan taloudellisesti kestäviä. Pahimmillaan mikroluotto johti velkakierteeseen ja koko mikroluottoryhmän toiminnan halvaantumiseen.
Koko suku takaajaksi
– Yhteistakausta pidetään Nobelin arvoisena keksintönä korvata taloudelliset vakuudet. Siinä kiteytyy kuitenkin mikroluototuksen ongelmien ydin: yhteisvastuu toteutuu ainoastaan mikroluottoja myöntäneeseen organisaatioon päin, sanoo Hietalahti.
– Vastuiden jakautumisesta ryhmäläisten kesken ei ole olemassa sääntöä. Se mahdollistaa hyväksikäytön ja jättää ryhmäläiset ”omien lakiensa” armoille.
Mikroluottoretoriikassa ryhmälaina perustuu viiden toisensa hyvin tuntevan naisen solidaarisuuteen ja haluun auttaa toisiaan. Kaikki saavat oman lainan, mutta ovat yhteisvastuussa toistensa lainoista.
Hietalahden mukaan Limpopossa kuitenkin jopa koko kyläyhteisö ja sukulaiset olivat viime kädessä mikroluottojen takaajia. Luottojen takaisinmaksu perustui tiukkaan kuriin ja valvontaan. Jos joku ei maksanut, muut hankkivat rahat keinolla millä hyvänsä.
Eriarvoisuus rajoittaa
Vaikka mikroluotto oli suunnattu niille, joilla ei ollut pääsyä virallisille rahoitusmarkkinoille, kuka tahansa ei voinut saada lainaa. Organisaation sääntöjen lisäksi naisilla itsellään oli tiukka seula, kuka pääsee ryhmään ja kuka ei. Joskus kipeä rahantarve pakotti ottamaan ryhmään kenet hyvänsä.
Mikroluotto-organisaatioilla on Hietalahden mukaan erityinen luonne: ne ovat sitoutuneet köyhyyden poistamiseen, mutta toimivat pankkeina. Kansainvälisiltä rahoittajilta tuleva paine omavaraistua nopeasti pakottaa tekemään kipeitäkin kompromisseja köyhyyden vähentämistavoitteiden kanssa.
– Mikroluottobisnestä värittävät rakenteellisten ongelmien lisäksi niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin kamppailut vallasta.
Rakenteelliset ongelmat
Etelä-Afrikassa mikroluottoryhmiin liittyvien naisten ajatellaan toimivan oman kehityksensä agentteina. Hietalahti pitää ajatusta ristiriitaisena, sillä yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat ja järjestelmällinen poliittinen eriarvoisuus luovat rajoitteita naisten toiminnalle.
Tutkimus perää enemmän huomiota mikroluottoryhmiin osallistuvien naisten arjen ymmärtämiselle: uhrauksille ja kompromisseille, joita naiset joutuvat tekemään pitääkseen mikroluottopyörän pyörimässä epäreiluista säännöistä, heikoista yhteiskunnan tukipilareista ja epäedullisista valtasuhteista huolimatta.
Yhteiskuntatieteiden maisterin Johanna Hietalahden kehitysmaatutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Trade-offs, rights and responsibilities in the business of microcredit: A case study from South Africa tarkastetaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ensi perjantaina.