Anneli Lapintien vastauksessa (KU 23.6.) puheenvuorooni turvallisuuspolitiikasta (KU 14.6.) on vain yksi vastaväite: eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen mietinnön (UaVM 1/2013) lauseelle, jonka looginen sisältö on “sotilaallinen liittoutumattomuus on mahdotonta”, ei tule antaa ”liian suurta merkitystä”.
Tiedossa on, että vasemmistoliitto alistui hallitusyhteistyön nimissä hyväksymään tämän väitteen. Siksi sitä on nyt väheksyttävä. Olen eri mieltä: väittämä avaa uuden, vasemmistolle täysin vieraan turvallisuuspoliittisen keskustelupolun.
Sen, että kysymyksessä ei ole pieni horjahdus, epätarkkuus tai epävarma asiantuntijalausunto, osoittaa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tiedote valiokunnan mietinnöstä, jossa asia otetaan esiin seuraavalla tavalla: ”Valiokunta korostaa kansainvälisen verkottumisen ja yhteistyön tärkeyttä, koska sotilaallinen liittoutumattomuus ei käytännössä ole enää täysin mahdollista keskinäisriippuvuuksien vuoksi.”
Perusteesi kääntyy siis päinvastaiseksi.
Myös valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini nosti tämän esiin lehdistötilaisuudessa. Lisäksi mietinnön jälkeen lähes kaikissa puheenvuoroissa on otettu tämä arvio lähtökohdaksi.
Mikä sitten muuttui? Väite asettaa keskustelun pohjalauseeksi sotilaallisen liittoumattomuuden mahdottomuuden eikä – kuten perinteellisesti – sotilaallisen liittoutumisen mahdottomuuden. Perusteesi kääntyy siis päinvastaiseksi. Se ei siis ole vähäpätöinen tai vähämerkityksellinen vaan perustavanlaatuinen muutos.
Kysymys on siis turvallisuuspolitiikan perusasettamuksen kääntämisestä vastakkaiseksi. Tämän jälkeen – kuten turvallisuuspoliittisen keskustelun historiasta tiedämme – alkaa systemaattinen ehtosanojen purkaminen ja heikentäminen. Nyt niitä on peräti seitsemän.
Jos hyväksymme turvallisuuspoliittisen keskustelun pohjaväittämäksi sotilaallisen liittoumattomuuden mahdottomuuden emme voi puolustaa saman aikaiseksi ajatusta sotilaallisen liittoutumisen mahdottomuudesta.
Kuten aiemmin totesin ”sotilaallisen liittoutumattomuuden mahdottomuus” -teesin hyväksymällä Suomi heittää käsistään mahdollisuudet toimia välittäjänä ja sillanrakentajana ja olla joutumatta ensi-iskun maalialueeksi lisätessään Venäjän vuosisataista tarvetta huolehtia Pietarin turvallisuudesta.
Vasemmistoliiton periaateohjelma lähtee ehdottomasti ja varauksetta sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja vielä aktiivisella tavalla: pyrkimyksenä on sotilasliittojen purkaminen. Siten turvallisuuspolitiikan perusteesinä tulee olla sotilaallinen liittoutumattomuus ja sen eri painotukset – ei sotilaallinen liittoutuminen ja sen eri vaihtoehdot.