45 vuotta sitten astui voimaan uusi laki taiteen edistämisestä, ja vanhojen lautakuntien tilalle tuli valtion taidetoimikuntalaitos moninaisine tehtävineen. Vuoden 1968 Parnassossa (1/1968) kokenut kulttuurihallintomies Jouko Tyyri pohdiskeli, mitä uusi järjestelmä merkitsee taide-elämälle ja ennen kaikkea taiteilijan elämälle. Lautakuntien rooli oli ollut melko passiivinen: lausuntoja, apurahojen ja palkintojen jakamista ja muuta rutiinia. Uusilta toimikunnilta laki edellytti aktiivisuutta ja aloitteellisuutta taiteellisen työn, taiteen tuntemuksen ja harrastuksen sekä taiteen ajankohtaistutkimuksen edistämisessä. Toimikuntien odotettiin tekevän aloitteita, esityksiä ja suunnitelmia taiteen edistämiseksi.
Tyyri ei oikein uskonut taidetoimikuntien käytännössä noudattavan hyvää tarkoittavia pykäliä. Toimikunnilta ”toivotaan liian paljon ja niitä tuetaan liian vähän. Meillä odotetaan valmista”, Tyyri kirjoitti. Siksi hän peräsi taiteen järjestöjen aktiivista roolia etenkin uuden lain koeajon aikana: yhteistyötä, tiedonjakamista, esityksiä, julkista ja sisäistä kritiikkiä. Tällainen panostus onnistuisi kenties aikaa myöten hankkimaan jopa ”täyden yhteiskunnallisen tunnustuksen” taiteelle ja sen tekijöille.
Tehtiin vuosisadan taidehallintouudistus, mutta sen yhteydessä ei edes mietitty taiteilijan työedellytysten parantamista taloudellista tukea lisäämällä.
Tyyriä lukiessa tuntuu, että uuden TAIKE-lain myötä olemme ennemminkin palaamassa vanhaan kuin astumassa uuteen.
Minulla on yhteensä 12 vuoden kokemus taidetoimikuntatyöstä sekä alueellisella että valtakunnallisella tasolla. Koen, että vanhan taiteenedistämislain monipuolista tehtävävalikoimaa eivät toimikunnat kyenneet täysimittaisesti täyttämään, eikä tuntunut siltä, että semmoinen hääräily olisi ollut suotavaakaan. Kokousaika tuppasi menemään rutiiniasioihin eikä riittänytkään, kotona piti tehdä lisää.
TAIKE-lain valmisteluprosessi vei aikaa ja energiaa tuhottomasti. Sen päälle teetti työtä Tyyrinkin kaipaama järjestöaktiivisuus: lausuntoja tuotettiin Kirjailijaliitossakin metreittäin ja istuttiin lukemattomissa kuulemis- ja tiedotus- ja kyselytilaisuuksissa.
Tuloksilla ei voi kehua. Taiteen kentältä katsoen taiteen autonomiaa heikennettiin monin tavoin: aluetaidetoimikuntien itsenäisyyttä rajoitettiin, vertaisarviointia heikennettiin toimikuntia ja niiden jäsenmäärää supistamalla, tehtäväkuvaa kaventamalla ja heikentämällä taidekentän vaikutusta jäsenten nimittämisessä. Erinomaista ajankohtaistutkimusta tehnyt TKT:n tutkimusosasto lakkautettiin. Kaikkia näitä toimenpiteitä taiteen kenttä vastusti sitkeästi, yksituumaisesti ja tuloksetta.
Jouko Tyyri piti artikkelissaan uuden järjestelmän tärkeimpänä tehtävänä kansalaisuuden hankkimista taiteilijalle niin, että ”hänenkin työvoimansa ja lahjakkuutensa nauttii yhteiskunnan suojelusta eikä tuhoudu pelkkään mahdollisuuksien puutteeseen”. Turha oli toivonsa: edellisen lain 45 voimassaolovuoden aikana ei kyetty hankkimaan taiteilijoille kunnon eläke- ja sosiaaliturvaa, ei tasa-arvoa terveydenhuollossa, ei työttömyysturvaa, eikä varsinkaan parantamaan hänen toimeentuloaan. Taiteellisen työn edellytysten turvaaminen uutta lainsäädäntöä vaativien prosessien kautta ei tuntunut olevan sen paremmin OKM:n kuin TKT:nkään intresseissä ainakaan minun toimintavuosinani.
”Ne laskevat yhä köyhien saatavat tappion puolelle”, kirjoittaa aforistisen tiivistämisen mestari Samuli Paronen mietekokoelmassaan. Taiteilijat ovat köyhiä, suuri osa rutiköyhiä, ääriharvat rikkaita. Koska heidän saatavansa lasketaan ”tappion puolelle”, tuntuu olevan liki mahdotonta luoda sellaista järjestelmää, joka antaisi heille samanlaiset kansalaisoikeudet kuin muille ihmisille. Se ei onnistu, vaikka taiteen merkitystä kansantalouden voimavarana juhlapuheissa ylistetään. ”Meillä odotetaan valmista.” Ei systeemi halua elättää taiteilijoita, se haluaa hyödyntää valmista työtä, jonka he ovat luoneet: tuotteistaa, kaupata, kansainvälistää, saada maalle mainetta.
Myös uusi laki todistaa samaa. Tehtiin vuosisadan taidehallintouudistus, mutta sen yhteydessä ei edes mietitty taiteilijan työedellytysten parantamista taloudellista tukea lisäämällä. Taiteilijakunnan, taiteellisen työn todellisten asiantuntijoiden ja vertaisarvioijien vaikutusta heikennettiin. Ei kriitikko tai tutkija taiteen tekemistä tunne, hän arvioi lopputuotetta, ja se on liian kapea näkökulma taiteilijuuteen.
Hallinto ei koskaan ole luova, byrokratiasta ei nouse ainuttakaan taideluomaa, vaikka virkoja hoidettaisiin hiki päässä ja hartiavoimin. Koska taiteen tekemisen ohjatut rahat eivät lisäänny, uudesta byrokratiasta ei nouse uusia sofioksasia, kansainväliseen menestykseen kipuavia muusikoita, ulkomaisiin gallerioihin haluttuja kuvataiteilijoita. He nousevat omasta voimastaan niin kuin tähänkin asti. Suuri enemmistö jatkaa kituuttamistaan kuten tähänkin asti. On hyvä muistaa, että parhaiten menestynyt ei välttämättä ole alansa paras. Parosen sanoin: ”Jos hinta on sama, valitsevat ihmiset aina mieluummin hyvän kuin huonon, ellei se ole hengentuote.”
En moiti ministeri Paavo Arhinmäkeä enkä TAIKE:n johtajaa Minna Sirnöä. Kyllä he taiteilijoille lisää rahaa antaisivat, jos sitä olisi. Mutta kun on tämä Euroopan kokoinen kriisi, johon voi vedota joka käänteessä. Yleensä köyhä saa edes sääliä osakseen, mutta kun köyhä on taiteilija, ei tule juuri sitäkään. Eduskunnassakin istuu saarakkoloita, jotka sielunveljineen haluavat poistaa valtion kustannuksella taidettaan tekeviltä sen demokratian takaaman ilmaisuvapauden, jota itse valtion kustannuksella pidäkkeettömästi hyödyntävät.
Jokin sentään muuttui: taidehallinto muutti Maneesikadulta Kaisaniemeen. Ehkä myös kokousten catering muuttui. Kuusi vuotta putkeen kokouksissa tarjottiin aina samanlainen juustosämpylä. Jos palkkio työstä olikin riittämätön, sämpylästä sain kyllikseni.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
